perjantai 24. kesäkuuta 2011

Ahdistaa sanomattomat sanat...


Ahdistaa. En saa asiaa sanotuksi, vaan pidän itselläni. Sitten joudun tekemään asioita, joita en haluaisi, kun sen saa sanottua, että en halua. Koko kehoni huutaa, että ei, ei. Mutta siltikin kuulen sanovani, että ok. Tai en edes sano mitään, teen vaan tai annan tehdä. Olen kuin joku ulkopuolinen omassa kehossani. Katson jotenkin ulkopuolelta koko tilannetta. Mietin muita asioita. Ihan muita asioita. En ole läsnä. Jotenkin se on helpompaa, kun ei ole läsnä. Vaikka keho onkin.

Usein saan väisteltyä. Olen jo erittäin taitava leikkimään nukkuvaa. Vaikutan oikeasti olevan unessa. Tai sitten lapset ovat levottomia tai ainakin sanon heidän olevan. Pyörivät koko ajan, pitää olla varuillaan. Näkevätköhän pahaa unta? Tai sitten sanon nukkuneeni edellisenä yönä ihan kamalan huonosti, tosi huonosti ja aamulla on aikainen herätys. Ei nyt. Joskus ihan tosi harvoin särkee päätäkin, mutta se pitää ennakoida ja puhua siitä jo päivällä. Ihan illalla ei voi alkaa särkeä. Joskus, kun vaistoan mihin ilta ehkä on kääntymässä, kehitän riidan tyhjästä ja menen sitten yksin nukkumaan. Yksin nimenomaan.

Olisiko se kuitenkin helpompaa sanoa, että ei kiitos. En halua. En nyt. En ehkä ikinä. Kiitos ei.