sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Suuntaviittoja


Päivitin eilen tuota blogin kirjoittaja-laatikkoa. Taas vaiheeksi. Montakohan kertaa ehdin sitä vielä päivittää blogin kestäessä? Kun aloitin helmikuussa kirjoittamaan, olin hyvin ahdistunut elämäntilanteestani. Risteyksessä. Aloitin blogin, koska kirjoitin ystävälleni jatkuvasti kaikkea ahdistustani. Hyvin hän kuunteli, mutta eihän kukaan jaksa sellaista. Kirjoittaminen auttaa kyllä. Välillä suunta näyttikin jo selkeältä, tietenkin täytyy erota, kun kaikki on niin onnetonta. Nyt kun elämä onkin tasaantunut jatkuvista kriiseistä tavallisen onnettomaksi arjeksi, ajattelin jo, että kai tätä kestää. Jos sitten eläkkeellä alkaisi elää? Sinne vaan tietenkin on niin pahalaisen pitkä matka ja kun on sairaskin, niin ei edes tiedä, että onko siitä eläkkeestä nautintoa. Joten hetkittäisinä seesteisinä hetkinä kaikki näyttääkin taas selvältä. Minä ja minun elämäni. Ajattelen itseäni, omaa onneani. Jos minä olen onnellinen, silloin se heijastuu lapsiinkin ja lapsilla on sitä kautta parempi. Kyllä minä pärjään.


Mutta yhä jää se kaikki ongelma, joka syntyy parisuhteen purkautumisesta. Mies pitää saada ymmärtämään, että tämä ei jatku. Että en halua. Ei vaikka hän muuttuisi lentäväksi lehmäksi. En vain enää halua. Ja jotta elämä lasten kannalta voisi jatkua siten, että heidän elämässään pysyy lähellä myös isä, täytyy mies saada ymmärtämään asia elämään kuuluvana asiana. Vähän kerrallaan, niin että mies itsekin näkee sen hyvänä vaihtoehtona. Että voidaan erota ystävällisissä väleissä. Tämä taas vaatii aikaa ja se taas vaatii minulta kärsivällisyyttä. Kauankohan sitä riittää? Varsinkin kun ensimmäinen eroyritys päättyi uhkailuun huostaanoton hakemisesta... Miten se mies ei ymmärrä kuinka syvästi hän minua loukkaa näillä puheillaan? Että miten tämä tästä voisi muuttua rakastavaksi liitoksi ikinä, kun en pysty unohtamaan sanottuja sanoja?


Blogin suunta siis jatkuu kohti eroa, matkalla juttelen arkisista asioista. Katsotaan miten polku etenee.