maanantai 28. heinäkuuta 2014

Meistä riippumattomista syistä

Olen aiemminkin kirjoittanut suhteestani vanhempiini, erityisesti äitiin. Hänen kanssaan toiminen edellyttää ymmärrystä samoista asioista kuin alkoholistin juomisen ymmärtämisessä on. Kuten alkoholisti löytää aina syyn juomiselleen, äitini löytää aina syyn, miksi minä ja valintani eivät kelpaa. Kuten ei sisarenikaan. Mikään mitä teemme tai jätämme tekemättä, sanomme tai jätämme sanomatta ei muuta sitä tosiseikkaa, että emme onnistuneet täyttämään sellaista tyttärien ihannekuvaa, joka äidillä kai on. Ehkä synnyimme väärään hetkeen, väärään uravaiheeseen, väärään parisuhdevaiheeseen, väärään naiseuden vaiheeseen tai johonkin. Meistä riippumattomista syistä emme kelpaa.

Asia on vaivannut minua usein, vaikka tiedänkin sen. Yhäkin se vaivaa. Enää en yritä tehdä valintoja sen mukaan, että kelpaisin, koska niin ei käy, mutta kuitenkin kaipaan sitä hyväksyntää, että olisin äidilleni ok. Onneksi sisko on samassa jamassa. Puhumme tästä toisinaan. Koulutuksemme, työpaikkamme, asuinpaikkamme, kotimme, talomme, automme, harrastuksemme, rahankäyttötapamme, sisustuksemme, ruuanlaittotapamme, miehemme: VÄÄRIÄ. Isämme tukee äitiä mielipiteissä, vaikka joskus on tuomatta niitä julki. Ei sellaista ole, eikä tule, että se saisi heidän hyväksyntänsä.

Asia on taas pinnalla, kun olen lasten kanssa vanhemmillani. J on käytetty aiemmin näytillä. Ei kelpaa. Sanoimme siskon kanssa J:lle etukäteen, että yksi kerta riittää, ei kelpaa kuitenkaan, ei pakoteta seurustelemaan enempää. Siskonkaan mies ei kelpaa. Minä ja siskoni molemmat menimme aikoinaan avioon maistraatissa virkatodistajilla. Aika vaikea olisi perustella juhlia, joihin äitiä ei kutsuta ilman avointa riitaa. Nyt minä ja J olemme menneet kihloihin. Äitini ei edes onnitellut, ei sanallakaan. Kieltäydyin keskustelemasta hänen kanssaan J:stä. Minun ei tarvitse valintaani puolustella. Ei selitellä sydämeni liikkeitä. Ei tarvitse. Käyn lasten kanssa mummulassa niin kauan kuin se näyttää lasten kannalta hyvältä, minun kannaltani on lakannut näyttämästä aikaa sitten.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Miten elää toisin?

Sovittiin exän kanssa, että irtaimiston ositusta jatketaan. Hän kertoi mitä haluaisi ja jätti viimeksi lapsia tuodessaan peräkärryn sitä varten. Olen nyt sitä täyttänyt. Hän ei ollut vailla mitään, mitä en antaisi. Tai ainakaan suunnilleen mitään sellaista. Peräkärryä pakatessa olen taas muistellut menneitä. Tuokin tuossa ja tuo. Miksi tuokin oli ostettu? Miksi ei tuotakaan sitten käytetty, kun ensin osti? Mitä tapahtui, jos aie kuitenkin oli?

Autokatoksesta löytyi taas tyhjiä tölkkejä. Niitä on löytynyt vähän joka nurkasta, kun on tarkemmin kaivellut. Kaappien päältä ja alta. Halkopinosta. Varastosta ja varaston vintiltä. Hyllyistä tavaroiden välistä. Mikä siinäkin oli, että niitä tyhjiä piti piilotella? Ilmeisesti juominen ei nyt ole ongelma. Varma en voi olla, mutta en ole nähnyt merkkejä. Olen lapsiltakin kauttarantain kysellyt, enkä ole saanut pelättyjä vastauksia.

Isommalla on oma puhelin ja siihen tuli vikaa. Kaivoin laatikosta oman vanhan puhelimeni hänelle käyttöön. Puhelin on ollut varapuhelimena jo kauan. Tyhjensin sieltä vanhat viestit ensin pois. Löysin kesältä 2011 exän viestin minulle, jossa hän uskoi, että kaikki vielä järjestyy. Että minä ja lapset olemme tärkeitä ja hän tekee parhaansa. Mitä tapahtui, kun ei tehnytkään? Mitä tapahtui, kun kaikki meni niin vinoon?

Olen miettinyt tätä vanhaa nyt, kun uusi perhe on syntymässä. Mitä minun pitäisi tehdä, ettei tämäkin menisi vinoon? Mitä tapahtui ja miten se joku ei tapahtuisi uudelleen? Miten säilyttää tämä erilaisena? Miten olla päästämättä mitään meidän väliimme? Miten elää toisin?

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Sekalaisia aatoksia siivouspäivänä

Tänään on suuri pyykkipäivä. Petauspatja, päiväpeitto, tyynyt, lakanat, pyyhkeet, ehkä peittokin. Ison sängyn petauspatja ei mahdu koneeseen, ei sisus, eikä päällinen. Sisuksen jo pesin saavissa kylpyhuoneessa, päällinen on likoamassa. Päiväpeite on jo kuivumassa ja koneessa seuraava satsi pyörimässä. Lapset juoksevat sisään ja ulos. Lattioille kertyy hiekkaa ja nurmikonleikkuusilppua. Siivoan ne sitten illemmalla. Lapset keräsivät pensaasta punaisia viinimarjoja. "Teethän äiti piirakkaa?" Teenhän minä.

Suuret pyykkipäivät tuovat tunteen, että koti on hallinnassa. Puhdasta ja raikasta myös paikoista, joihin ei näe. Pään alla puhtaan tuntu. Siivosin joku aika sitten uudessa kodissa kaikki keittiönkaapit. Jokainen tavara ulos, hyllyjen puhdistus, vanhentuneet pois, astiat koneeseen ja kaappiin uuteen järjestykseen. Käytössä on nyt astioita, jotka eivät ole toviin olleet. Sekin antaa tunteen, että koti on hallinnassa. Jokainen hylly on tuttu.

Olen huomannut, että kodin järjestyksen tarvetta aiheuttaa mielen kaaos, mutta mielen kaaos ei anna tehdä sitä. Kaaoksessa ei oikein jaksa keskittyä. Järjestyksen teko onnistuu vasta selkeämmällä mielellä. Ehkä mieli alkaa olla selkeämpi? Toisina päivinä olen kyllä kovin kärsimätön ja äreä, toisina rauhallisempi ja lempeämpi. Ehkä se elämä ylipäätään on semmoista?

Kun lasten lähtö isälleen lähestyy, käyn äreäksi. Niinkuin huomaan nytkin. Hyvin heillä on siellä mennyt ja menevät mielellään. Tietenkin olen eri mieltä heidän säännöistään, syömisistään, siisteyskäsityksestään ja muustakin, mutta en usko, että mielipiteen kertominen mitään ainakaan hyvään suuntaan auttaisi. Kuten ei maksamattomista elatusmaksuista huomauttelukaan. Asiat vain ovat niinkuin ovat. Tyydyn siihen. Taas kerran.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Muotoutumista perheeksi

Uuden suhteen luominen ja sen tiivistäminen on mielenkiintoista. Parisuhteen muuttuminen perheeksi se vasta mielenkiintoista onkin. Minä, lapset ja kissa omana pakettina ja J omanaan. Kummallakin omat kodit ja omat tavat. Ja kohta kaikki yhtenä pakettina. Tilanteen muovautuminen stressaa osapuolia aika lailla. Välillä mietin, että onko kyse vain alkuvaiheen hioutumattomuudesta, kuten J vakuuttaa, vai olemmeko tekemässä virheen?

Me aikuiset reagoimme kumpikin tavallamme. Minä olen hirvittävän epävarma, itkeskelen, haen syliä, kainaloa, turvaa ja vakuutteluja, että kaikki käy hyvin. J hakee yksinoloa, vetäytymistä entiseen, on puhumaton ja juro. Välillä palaamme vaaleanpunaiseen ja laitamme yhteistä kotia, välillä riitelemme. Lapset haluavat toisina päivinä pysyä ehdottomasti vanhassa kodissa ja välillä ovat sitä mieltä, että ehdottomasti uudessa on kivempaa. Lasten sängyt ja melkoinen osa leluista on jo uudessa kodissa, joten lasten näkökulmasta on enemmän muutettu uuteen kuin ollaan vanhassa. Minulla on kai mieli vanhassa vielä enemmän?

Tänään olemme eri kodeissa. J omassaan ja minä lasten kanssa omassani. Saimme riidankin aikaan, joskaan siksi ei eri paikoissa alunperin oltu. J kai haluaa pitää rauhansa ja riitelee, että emme tulisi. Minä riitelen, että J sanoisi kaiken järjestyvän. Joskaan hän ei sano vielä, koska mököttää. Lapsille sanoin siivoavani ja että siitä syystä ei tänään mennä. Ehkä huomenna on taas vaaleanpunaisten aika?