maanantai 24. huhtikuuta 2017

Päivän iltaan ja yön aamuun

Tänne kuuluu tänään ihan hyvää. Toisina päivinä kaikki tuntuu harmaalta ja mahdottomalta, eikä tulevaisuutta jaksa edes ajatella. Toisina päivinä kaikki näyttää hyvältä ja kirkkaalta, tulevaisuus valoisalta. Tänään on ihan ok päivä. Nukuin huonosti pikkuisen takia, mutta muuten on hyvä.

Välillä J:n kanssa on puhuttu paljonkin. Riideltykin ja sovittukin. J on välillä kovin yksioikoinen. Hän ei tahdo nähdä vaihtoehtoja. Välillä olen itsekin. Tai ainakin kuulostan kuulemma siltä. Ehdottomalta. Ehkä molempien sanomiset toisen korvaan kuulostavat jyrkiltä? Jotenkin ei osata pehmentää sitä sanomista. Tai sitten ei sanota mitään ja mielikuvitus hoitaa loput jyrkkyydet.

J on kuitenkin viime aikoina oppinut lyhentämään mykkäkoulujaan. Välillä toki äityy pahaksi, mutta välillä selvitään jo muutamilla kymmenillä minuuteilla. On osattu nyt ehkä paremmin hakea sopua, pyytää ja antaa anteeksi. Olla taas lähellä.

Yritän ajatella nyt, että vauvavaiheen väsymyksessä on ihan turha miettiä mitään sen syvällisempää. Kunhan saa päivän iltaan ja yön aamuun. Siinäkin on jo riittämiiin.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Niinkuin ennenkin?

Olemme palanneet arkeen. Tavallisia päiviä, rutiineja. J on enemmän minun ja    pikkuisen kanssa. Ehkä ymmärsi, että pikkuinen on nyt. Ei ensi vuonna tai joskus, vaan nyt. Emme juuri puhu tapahtuneesta. Se jää taustalle ja välillä unohtuu. Niinkuin nämä J:n törttöilyt aina. Annan anteeksi ja arki jatkuu aina seuraavaan kertaan saakka ennallaan.

Luulen, että seuraava törttöily on tulossa parin viikon päästä. J lupasi, että juominen jää. Ei ole ennen luvannut, mutta en tiedä pitääkö lupaus. Haluaisin niin. Mutta pelkään, että ei. Asian puheeksi ottaminen on vaikeaa. Tulee aika varmasti riita. Mutta niin J:n juomisesta aina. Jos sanon, että ei, J suuttuu. Jos sanon, että joo, J juo ja riitelee sitten. Jokatapauksessa. En jaksaisi.

Huomaan, että odotellessani sitä parin viikon päässä olevaa, käyn kireämmäksi. Hakemalla haen J:n käytöksestä merkkejä, että en olisi tärkeä. On jotenkin helpompi kestää se paha mieli, jos siihen laskeutuu vähitellen. Vaaleanpunaisesta äkkimustaan on liian jyrkkä pudotus. Varmaan ajan käytökselläni J: n juomaan. Tai no ei hän siihen syytä tarvitse. Ilo, suru, viha, rakkaus, välinpitämättömyys, kiinnostuneisuus, sosiaalisuus tai sen puute. Mikä vaan käy.

Minä ja kaikki lapseni olemme silloin onneksi toisaalla. Se tekee J:lle juomisesta todennäköisempää ja helpompaa ja jos hän juo, niin luultavimmin riitelemme. Mutta onneksi lasten ei tarvitse sitä nähdä. Minä vain tiedän. Itken sitten hiljaa peiton alla, kun lapset jo nukkuvat. Niinkuin ennenkin. Vai onko tällä kertaa toisin?

torstai 9. maaliskuuta 2017

Vahvemmaksi, eikä heikommaksi

Paremmin. Menee paremmin. Monena päivänä kyyneleitä ja näennäisesti sopuun asettuneen olemisen leimahtaminen riidaksi. Mutta näkisin, että tilanne on kokonaisuutena parempi. Olemme keskustelleet paljon ja minusta tuntuu, että J on ymmärtänyt jotain olennaista isänä ja aviomiehenä olemisesta. En ole varmaankaan sanonut mitään sen enempää tai kummempaa kuin ennenkään, mutta ehkä J on omissa pohdinnoissaan tullut johonkin toiseen tulokseen kuin ennen.

Olen siis varovaisen positiivinen tulevaisuuden suhteen. Että ehkä tämä tästä taas? Ja että ehkä tämä parisuhde tästäkin muuttui jotenkin vahvemmaksi, eikä heikommaksi.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kaikki järjestyy

Olemme käyneet nyt pitkiä keskusteluja. Itkeneet molemmat. Syykin J:n käytökseen on selvinnyt, eikä sillä ollut mitään tekemistä minun yöpaitani tai sekaisen tukkani kanssa. Minua helpottaa, että tiedän miksi. Että minun ei tarvitse luulla ettenkö ole tärkeä. Nimittäin olen ja jotenkin kummallisella, käänteisellä logiikalla juuri siksi J koittaa työntää minua pois.

J on ollut aina huono puhumaan tunteistaan. Patoaa sisäänsä vuosikaudet pelkojaan ja pahaa mieltä. Tiuskii ja mököttää, kun olo läikkyy yli, mutta ei osaa purkaa muuten. Juomalla viinaa yrittää, mutta eihän se auta. Apua ei osaa pyytää. Ehkä monet miehet ovat sellaisia, naisetkin.

Nyt kun J on saanut sanottua, että mikä on vialla, hän on aivan uupunut. Katsoo näkemättömin silmin televisiota. Painaa päänsä kaulakuoppaani ja itkee, kun tulen lähelle. Silittää hymyttömin kasvoin pikkuisen poskea. Nyt minä kuiskaan, että kaikki järjestyy.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Kiitettävä suoritus

Kirjoitan ensisijaisesti itselleni. Päiväkirjaa muistiin, pohdittavaksi. Nyt on pohdittava, niin kirjoitan ne sitä mukaa.

Mietin yöllä tätä parisuhdetta. Yhden perheneuvojan luonakin setvityn, rikkoutuneen avioliiton jälkeen sitä haluaa tehdä kaiken paremmin. Oikein. Olen lukenut monta ohjetta hyvään parisuhteeseen. Anna läheisyyttä, anna omaa aikaa, älä nipota joutavista. Sopikaa rahankäytöstä, kotitöistä ja lastenkasvatuksesta. Hoida oma osasi siitä numeroa tekemättä. Ole kiinnostunut puolison kuulumisista. Sano kiitos ja anteeksi. Riitele rakentavasti. Ole valmis puolison seksuaalisille tarpeille.  Viettäkää aikaa yhdessä.

Voi kun olen niin yrittänyt. Ei kympin suoritus, mutta kiitettävä. Ehkä 9+ ? Eikä sillä sitten ollutkaan mitään merkitystä. Ei mitään. J tekee niinkuin humalaisen vietit vievät ihan riippumatta minun suorituksestani. Sitä heti hakee itsestään syytä. En ollut riittävän kaunis. Kuljen äitiyslomallani liikaa yöpaidassa tukka sekaisin. En ole kiinnostava ja jännittävä. En niin. Olen yövalvomisista väsynyt perheenäiti.

Olen välillä, tai no useinkin, tässä parisuhdetta, äitiyttä ja perhettä suorittaessani ohittanut omat tarpeeni. Vaikka silloin suhteen alussa nimenomaan iloitsin siitä, että voin olla oma itseni. Niin nyt en voikaan. Joku muu haluaa enemmän tai juuri silloin tai minun tarpeeni tuottavat vaivaa muille tai jostain vaan syystä.

Toisena yhteisenä kesänämme olimme paljon suvun mökillä. Nautin niin mökkeilystä. Luonnosta lähellä, kantovedestä, astioista pesuvadissa, järvestä, linnunlaulusta, hirsiseinistä, sateen ropinasta, elävästä tulesta, havunneulasista vessapolulla, saunasta. Seuraavana kesänä en ollut mökillä yhtään yötä. Jostain syystä J ei halunnut sinne kanssani. Yritin kysyä syytä, mutta kuulemma ei ole mitään sellaista. Kuvittelen vain. Oli kuulemma vain muuta ja kiireitä ja sellaista. J oli siellä veljensä perheen kanssa. Minä vain suoritin. Siivosin kevätsiivouksen, istutin kukkalaatikot, kävin välillä pesemässä saunan ja harjaamassa vessan lattian. Mutta yöksi en päässyt, enkä siitä meteliäkään nostanut. Ohitin oman haluni olla siellä. Ja samallalailla olen ohittanut monta muutakin. Luulen, että ensimmäisen kesän innostuksessani jotenkin loukkasin J:n ajatusta mökkeilystä. Sitä tapaa ja niitä muistoja, jotka siihen mökkiin liittyvät. En tiedä, kun J ei halua puhua.

Että jos tämä parisuhde nyt pysyy kasassa, niin ehkä tästä kriisistä jotain hyvääkin seuraa. Ehkä herään taas olemaan?


Ehjän perheen haave

Näköjään saa blogi toimia taas kriisinpurkupaikkana. Koko suhteen ajan J on säännöllisin väliajoin törttöillyt humalassa. Enemmän tai vähemmän. Aina olen antanut anteeksi, kun arki kuitenkin on hyvää, kun kuitenkin rakastan, kun eihän se nyt niin vakavaa ollut, kun en halua lasten arkea sotkea, kun sitä ja tätä. Aina on niitä plussia ja miinukset jäävät pienemmiksi. Ja kysymys siitä: Mikä on riittävän hyvä?

Nyt J on taas kerran törttöillyt ja tällä kertaa (taas) siihen liittyy toinen nainen. Edellisen kerran jälkeen vuosi sitten olin hyvin lähellä kerätä lapseni ja lähteä. Mutta syitä oli taas siihen jäämiseenkin ja ymmärsin niin, että se ei toistu. Että J haluaa sitoutua. Meillä oli silloin vasta ollut se keskenmeno ja yritimme uudelleen. Että jotenkin se tilanne liittyi siihen kaikkeen stressiin ja pelkoon. Päätin jo, että antaa sen lapsihaaveen nyt olla, mutta tulinkin sitten juuri raskaaksi. Siksikin sitten päätin jäädä. Ehjä perhe pienelle. Tietenkin. Ja J lupasi, että kyllä tämä onnistuu.

Oli vaikeaa päästä yli ajatuksesta, että en kelpaa. Että en olekaan tärkeä. Mutta pikkuhiljaa sitä kuitenkin pääsi paremmalle mielelle. Lakkasi itkettämästä alinomaa, eikä se asia tullut enää mieleen niin usein. Toki tuli, mutta kyllä se arki sujui. J:n törttöilytkin vähenivät, lakkasivat välillä kokonaan.

Sitten pikkuinen syntyi. Kaikki oli niin onnellista. Meidän perhe. Yhdessä ain. Mutta J ja viina ja se sama nainen. On niin paha olla. En tiedä. Haluaisin niin pienelle ehjän perheen, mutta minkä hinnan siitä on valmis maksamaan?

Taas J sanoo, että minä olen se rakkain. Pyytää anteeksi. Sanoo, että kaikki järjestyy. Ja minä niin haluaisin pienelle ehjän perheen. Poikkeuksena edellisiin kertoihin, J on nyt ensimmästä kertaa luvannut, että viina jää. Lupaa lähteä kanssani ammattiauttajalle. Mutta auttaako se?

Suljen kommentoinnin. En jaksa niitä nyt.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Läsnä vain toisillemme

Vietimme viikonloppuna J:n kanssa parisuhdehetken. Pikkuinen oli sen aikaa mummolla hoidossa ja isot lapset isällään. Ennen pikkuisen syntymää sovimme, että parisuhdettakin hoidetaan. Että ollaan välillä läsnä vain toisillemme. Vain kaksin.

Kyllähän lapsiperhearjessakin saa kahdenkeskisiä hetkiä, mutta kuitenkin toinen korva kuuntelee koko ajan, että mikä on tilanne pienellä tai isommilla. Ei se ole sitä läsnä olemista, jota parisuhdekin kaipaa. Että voi aivan rauhassa tuijotella toisen silmiin ja sanoa sanoja, joita tarvitsee kuulla, että arjessa jaksaa. Kävimme syömässä ja omassa saunassa saunomassa. Istuimme vierekkäin lauteilla, lämpimässä ja lähekkäin. Juttelimme.

Muistan liiankin hyvin aiemmasta liitosta, että kahdenkeskisiä hetkiä ei ollut. Ei järjestetty, kun ei haluttu järjestää. Ei koettu tärkeäksi. Ei kai ollut sanottavaa. Vai ei ollut rohkeutta kohdata? En tiedä, enkä muista. Nyt kuitenkin haluan tietää ja muistaa, mitä tässä suhteessa tapahtuu.

Mummo ja pappa hoitivat pikkuista mielellään sen aikaa. Itse asiassa mummo sitä ehdotti. Kaikki meni hyvin, sekä pikkuisella että minulla ja J:llä. Otamme uuden hetken myöhemmin.


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Enemmän yksi

Pikkuinen nukkuu pikkuiseksi varsin hyvin. Nukahtaa illalla yleensä kohtuullisessa ajassa ilman itkua ja herää syömään siinä kolme kertaa yössä. Aamu alkaa kuuden-seitsemän aikaan. Mutta niiltä öiltä, jolloin nukkuminen on huonompaa, kertyy univelkaa, jota ei kurota umpeen näinä parempina öinä. Ehkä sekin vaikuttaa, kun enää ei ole niin nuori. Eikä ole J myöskään.

Väsyneenä on vähän sumussa. Pikkuisen hidas, pikkuisen ymmärtämätön, pikkuisen lyhytpinnainen, pikkuisen epäsosiaalinen. J on väsyneenä erittäin lyhytpinnainen. Välillä tahtoo tulla erimielisyyksiä. Vaikka väsyneinä aamuina sovitaan, että ei riidellä tänään, koitetaan jaksaa. Niin silti sitten riidelläänkin. Sovitaankin tietysti, mutta väsyneenä kyyneleetkin valuvat niin herkästi. Tuntuu kurjalta.

Silti yhteinen lapsi on vahvistanut parisuhdetta. Ollaan jotenkin enemmän yhdessä, enemmän yksi. Isot lapsetkin ovat jotenkin enemmän meidän, vaikka biologisesti ovatkin vain minun. Perhe on jotenkin tiukemmin kuin ennen.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Nyt on hyvä

Terveisiä täältä vauvaperheestä. Vauva syntyi hieman laskettua aikaa myöhemmin. Pienten alkukangertelujen jälkeen kaikki hyvin. Syö ja nukkuu, tuhisee tyytyväisenä. Ei paljon itke, mutta ilmeisimmin näin pienet eivät juuri itkekään, jos perustarpeet (ruoka, kuiva vaippa, lämpötila, läheisyys) on tyydytetty, eikä mihinkään satu. Kyllähän se itkunkin aika tulee.

J on niin onnellinen. Hymyilee onnellisen miehen hymyä ja ylpeyttä äänessään kertoo pojastaan. Silittää pojan päätä, ottaa syliin, hoitaa lempeästi miehen käsillään. Silittää ohimennen minuakin, laittaa yöllä käden ympäri ja tulee ihan kiinni.

Nyt on hyvä.