Kirjoitan ensisijaisesti itselleni. Päiväkirjaa muistiin, pohdittavaksi. Nyt on pohdittava, niin kirjoitan ne sitä mukaa.
Mietin yöllä tätä parisuhdetta. Yhden perheneuvojan luonakin setvityn, rikkoutuneen avioliiton jälkeen sitä haluaa tehdä kaiken paremmin. Oikein. Olen lukenut monta ohjetta hyvään parisuhteeseen. Anna läheisyyttä, anna omaa aikaa, älä nipota joutavista. Sopikaa rahankäytöstä, kotitöistä ja lastenkasvatuksesta. Hoida oma osasi siitä numeroa tekemättä. Ole kiinnostunut puolison kuulumisista. Sano kiitos ja anteeksi. Riitele rakentavasti. Ole valmis puolison seksuaalisille tarpeille. Viettäkää aikaa yhdessä.
Voi kun olen niin yrittänyt. Ei kympin suoritus, mutta kiitettävä. Ehkä 9+ ? Eikä sillä sitten ollutkaan mitään merkitystä. Ei mitään. J tekee niinkuin humalaisen vietit vievät ihan riippumatta minun suorituksestani. Sitä heti hakee itsestään syytä. En ollut riittävän kaunis. Kuljen äitiyslomallani liikaa yöpaidassa tukka sekaisin. En ole kiinnostava ja jännittävä. En niin. Olen yövalvomisista väsynyt perheenäiti.
Olen välillä, tai no useinkin, tässä parisuhdetta, äitiyttä ja perhettä suorittaessani ohittanut omat tarpeeni. Vaikka silloin suhteen alussa nimenomaan iloitsin siitä, että voin olla oma itseni. Niin nyt en voikaan. Joku muu haluaa enemmän tai juuri silloin tai minun tarpeeni tuottavat vaivaa muille tai jostain vaan syystä.
Toisena yhteisenä kesänämme olimme paljon suvun mökillä. Nautin niin mökkeilystä. Luonnosta lähellä, kantovedestä, astioista pesuvadissa, järvestä, linnunlaulusta, hirsiseinistä, sateen ropinasta, elävästä tulesta, havunneulasista vessapolulla, saunasta. Seuraavana kesänä en ollut mökillä yhtään yötä. Jostain syystä J ei halunnut sinne kanssani. Yritin kysyä syytä, mutta kuulemma ei ole mitään sellaista. Kuvittelen vain. Oli kuulemma vain muuta ja kiireitä ja sellaista. J oli siellä veljensä perheen kanssa. Minä vain suoritin. Siivosin kevätsiivouksen, istutin kukkalaatikot, kävin välillä pesemässä saunan ja harjaamassa vessan lattian. Mutta yöksi en päässyt, enkä siitä meteliäkään nostanut. Ohitin oman haluni olla siellä. Ja samallalailla olen ohittanut monta muutakin. Luulen, että ensimmäisen kesän innostuksessani jotenkin loukkasin J:n ajatusta mökkeilystä. Sitä tapaa ja niitä muistoja, jotka siihen mökkiin liittyvät. En tiedä, kun J ei halua puhua.
Että jos tämä parisuhde nyt pysyy kasassa, niin ehkä tästä kriisistä jotain hyvääkin seuraa. Ehkä herään taas olemaan?