Olemme palanneet arkeen. Tavallisia päiviä, rutiineja. J on enemmän minun ja pikkuisen kanssa. Ehkä ymmärsi, että pikkuinen on nyt. Ei ensi vuonna tai joskus, vaan nyt. Emme juuri puhu tapahtuneesta. Se jää taustalle ja välillä unohtuu. Niinkuin nämä J:n törttöilyt aina. Annan anteeksi ja arki jatkuu aina seuraavaan kertaan saakka ennallaan.
Luulen, että seuraava törttöily on tulossa parin viikon päästä. J lupasi, että juominen jää. Ei ole ennen luvannut, mutta en tiedä pitääkö lupaus. Haluaisin niin. Mutta pelkään, että ei. Asian puheeksi ottaminen on vaikeaa. Tulee aika varmasti riita. Mutta niin J:n juomisesta aina. Jos sanon, että ei, J suuttuu. Jos sanon, että joo, J juo ja riitelee sitten. Jokatapauksessa. En jaksaisi.
Huomaan, että odotellessani sitä parin viikon päässä olevaa, käyn kireämmäksi. Hakemalla haen J:n käytöksestä merkkejä, että en olisi tärkeä. On jotenkin helpompi kestää se paha mieli, jos siihen laskeutuu vähitellen. Vaaleanpunaisesta äkkimustaan on liian jyrkkä pudotus. Varmaan ajan käytökselläni J: n juomaan. Tai no ei hän siihen syytä tarvitse. Ilo, suru, viha, rakkaus, välinpitämättömyys, kiinnostuneisuus, sosiaalisuus tai sen puute. Mikä vaan käy.
Minä ja kaikki lapseni olemme silloin onneksi toisaalla. Se tekee J:lle juomisesta todennäköisempää ja helpompaa ja jos hän juo, niin luultavimmin riitelemme. Mutta onneksi lasten ei tarvitse sitä nähdä. Minä vain tiedän. Itken sitten hiljaa peiton alla, kun lapset jo nukkuvat. Niinkuin ennenkin. Vai onko tällä kertaa toisin?