Näköjään saa blogi toimia taas kriisinpurkupaikkana. Koko suhteen ajan J on säännöllisin väliajoin törttöillyt humalassa. Enemmän tai vähemmän. Aina olen antanut anteeksi, kun arki kuitenkin on hyvää, kun kuitenkin rakastan, kun eihän se nyt niin vakavaa ollut, kun en halua lasten arkea sotkea, kun sitä ja tätä. Aina on niitä plussia ja miinukset jäävät pienemmiksi. Ja kysymys siitä: Mikä on riittävän hyvä?
Nyt J on taas kerran törttöillyt ja tällä kertaa (taas) siihen liittyy toinen nainen. Edellisen kerran jälkeen vuosi sitten olin hyvin lähellä kerätä lapseni ja lähteä. Mutta syitä oli taas siihen jäämiseenkin ja ymmärsin niin, että se ei toistu. Että J haluaa sitoutua. Meillä oli silloin vasta ollut se keskenmeno ja yritimme uudelleen. Että jotenkin se tilanne liittyi siihen kaikkeen stressiin ja pelkoon. Päätin jo, että antaa sen lapsihaaveen nyt olla, mutta tulinkin sitten juuri raskaaksi. Siksikin sitten päätin jäädä. Ehjä perhe pienelle. Tietenkin. Ja J lupasi, että kyllä tämä onnistuu.
Oli vaikeaa päästä yli ajatuksesta, että en kelpaa. Että en olekaan tärkeä. Mutta pikkuhiljaa sitä kuitenkin pääsi paremmalle mielelle. Lakkasi itkettämästä alinomaa, eikä se asia tullut enää mieleen niin usein. Toki tuli, mutta kyllä se arki sujui. J:n törttöilytkin vähenivät, lakkasivat välillä kokonaan.
Sitten pikkuinen syntyi. Kaikki oli niin onnellista. Meidän perhe. Yhdessä ain. Mutta J ja viina ja se sama nainen. On niin paha olla. En tiedä. Haluaisin niin pienelle ehjän perheen, mutta minkä hinnan siitä on valmis maksamaan?
Taas J sanoo, että minä olen se rakkain. Pyytää anteeksi. Sanoo, että kaikki järjestyy. Ja minä niin haluaisin pienelle ehjän perheen. Poikkeuksena edellisiin kertoihin, J on nyt ensimmästä kertaa luvannut, että viina jää. Lupaa lähteä kanssani ammattiauttajalle. Mutta auttaako se?
Suljen kommentoinnin. En jaksa niitä nyt.