lauantai 26. helmikuuta 2011

Alkoholinkäytöstä


Milloin on alkoholinkäyttö ongelma? Onko se ongelma aina, jos joku läheinen sen ongelmaksi kokee? Onko se ongelma, jos yleisen mittapuun mukaan juo paljon, vaikka itse ei sitä ongelmaksi kokisikaan? Mielestäni mieheni juo liikaa. Joinakin iltoina muutaman oluen, joinakin toisina pullollisen viiniä ja sen päälle sikspäckin olutta. Mutta useimpina iltoina kuitenkin jotakin. Tällä viikolla vain yksi ilta ilman alkoholia. Hän sanoo, että ei se haittaa, kun hän ei kerran riehu humalassa (vaikka on kyllä joskus riehunutkin). Että ei se haittaa, kun hän juo enemmän vasta sitten, kun lapset jo nukkuu. Mutta kun minusta se haittaa! En minä itsekään ole kokonaan juomatta, juon useammin kuin haluaisin. Mutta yleensä vain kuitenkin oluen tai kaksi tai kolme. En juuri sen enempää. Enkä missään nimessä joka päivä, en edes joka toinen. Ja aamulla nousen töihin tai lasten kanssa aina, joka aamu. Enkä krapulassa koskaan (tai no firman pikkujoulujen jälkeen vähän olin...). Miehen mielestä aamuisella väsymyksellä ja äreydellä ei ole tekemistä krapulan kanssa. Ei silloinkaan, kun oli isänpäivä ja mies ei millään jaksanut nousta katsomaan lasten kortteja ja itse koristeltua kakkua. Ja kun sitten nousi, niin meni tunnin päästä pikku päiväunille. Millaisen lapsuuden minä oikein olen lapsilleni antamassa?

Uraputkessa vai ei?


Töissä on ehkä tulossa piakkoin päällikkövirkoja auki. Eläköitymistä. Ja paikat täytetään, muutoinkaan ei voida toimia. Johto on vihjaillut ja vähän suorempaankin antanut ymmärtää, että minun pitäisi sitten niitä hakea. Ja ensin olinkin sitä mieltä. Tottakai. Ura putkeen!


Vaan nyt olenkin tullut hieman toisiin aatoksiin. Olen seurannut läheltä oman pomoni kyykyttämistä johdon taholta.Palkka ei ole merkittävästi parempi kuin omani. Puhelimen tavoitettavissa pitää olla aina. Ja jos et vastaa, kyllä saat kuulla. Kokouksissa yritetään yllättää asioilla, joihin ei ole pystynyt valmistautumaan. Selän takana sovitaan asioita ja sitten ne nakataan silmille valmiina. Vaikka ne olisivat vastuualueellasi. Ja ylin johto siunaa...


Haluaisinko tosiaan moiseen hullunmyllyyn uran nimissä? Tai paremman palkan? Tai siksi, kun minulta sitä odotetaan? Ikäänkuin luontevana jatkona tähänastiselle? No jos teen sen päätöksen, että en paikkoja sitten hae, kunhan ne nyt tulevat haettaviksi, joudunko sitten sivuraiteelle nykyisessä tehtävässäni? Katsotaanko, että en ole sitoutunut? Katsotaanko, että minun panokseeni ei voi luottaa? Tietenkin voisi toivoa, että tulisi niin ylivertaisia hakijoita, joita vastaan minulla ei olisi mahdollisuuksia. Voisin turvallisin mielin hakea, tulla hylätyksi. Onko outoja toiveita?

perjantai 25. helmikuuta 2011

Mies kiukuttelee


Mies kiukuttelee kuin lapset. Kun ei saa mitä haluaa, ensin alkaa mekastaa ja kun pysyn tiukkana, ryhtyy sitten mököttämään. Keskusteluun hän ei pysty. Alunperinkin ajatus oli huono, mies vain kun ei ajatellut ensin. Yritin ystävällisesti selittää, mikä ajatuksessa ei ollut kohdallaan, mutta mies ei kuunnellut. Eipä tietenkään. Mies ei pysty ajattelemaan itsensä lisäksi muita. Vain itseään ja omaa mielihyväänsä. Kuinka tekisi oman elämänsä helpoksi. Mies ei kykene ajattelemaan, että kuinka lapsilla ja vaimolla olisi hyvä. Kuinka meillä olisi elämä helppoa. Ei pysty, ei. Ilmeisesti monilla on sama vaiva.

torstai 24. helmikuuta 2011

Tahdonvoimaa


Ystäväni lähetti minulle sähköpostilla musiikkia. Yhden kappaleen. Se oli Vesa-Matti Loirin Tahdonvoimaa. Olen kuunnellut sitä nyt kymmeniä kertoja. Laulussa lauletaan "Mä leikin vahvempaa kuin mitä osaan" "Kun olis tahdonvoimaa, vähän tahdonvoimaa". Toinen kappale, jota vaikeissa tilanteissa kuuntelen on Kolmannen Naisen Jos se ois helppoo. Siinä lauletaan, että "Jos se ois helppoo oisin tehnyt sen jo, vaan se on vaikeeta". Niinpä.


Onko musiikista ylipäätään apua vaikeissa tilanteissa? Voiko musiikki auttaa päätöksiä suuntaan tai toiseen? Pitäisikö itseään tsempata johonkin suuntaan vaihtamalla musiikkia? Pauli Hanhiniemi sentään uskoi ihmeeseen...

maanantai 21. helmikuuta 2011

Koti nyt ja unelmissa


Ajelin tänään työmatkalla metsän keskellä. Aurinko paistoi hangilla, ympärillä oli kaunis mäntykangas. Siinä ajellessa tuli mieleen, että miten hienoa olisi omistaa hirsitalo järven rannalla siinä mäntykankaalla. Herätä joka aamu metsän keskeltä. Katsella aurinkoa ja vuodenaikojen vaihtumista. Ikkunoista ei näkyisi naapureita, pelkkä luonto. Hirsitalo ainakin minun kuvitelmissani on luonnonmukainen ja hengittää, viileä kesällä, lämmin talvella.


Ei se asuminen nytkään huonoa ole. Rintamamiestalo maaseudulla, päätien varrella. Pieniä puutteita (jäätyviä putkia, kuivuvia kaivoja, hiiriä vilistämässä), mutta muutoin mainio asuinpaikka. Päätien varrella on se hyvä puoli, että tie on talvella aurattu heti aamusta ja linja-autollakin pääsee. Huono puoli on se, että liikenteen melu kuuluu. Varsinkin pihalle, jossa saa kesällä huutaa, jos on asiaa. Paitsi, jos osaa sanoa juuri autojen välissä.


Mikä sitten on hyvää asumista? Kaupungissa on kaikki äärellään. Ei ole pitkä matka mihinkään. Jos asuu kerrostalossa, niin joku toinen tekee tuiskuaamuna lumityöt ja hiekoittaa kulkuväylät. Pudottaa katolta lumet. Huolehtii vesiputkista. Mutta omassa talossa maalla on se hyvä puoli, että linnut käy pihamaalla, jäniskin joskus. Omalla pihalla kasvaa marjapensaita, luumupuita, vadelmia, mansikoita, yrttejä. Naapurit on tuttuja. Maitoauto ajelee ohi ja lehmänpaska haisee (ainakin toisinaan). Mitä sitä milloinkin arvostaa?

lauantai 19. helmikuuta 2011

Elämäni miehet


Miesten valinta on vaikeaa. Ensimmäinen pitkä suhde, kymmenisen vuotta, kaatui mahdottomuuteensa, joka oli nähtävissä jo kauan sitten. Tämä toinen pitkä, samoin kymmenisen vuotta, on kaatumassa mahdottomuuteensa, joka on ollut nähtävissä jo kauan sitten. Mikä sitten on syynä? Valitsen selvästikin miehet väärin ja sitten en usko sitä, ennen kuin olen jo kaulaani myöten suossa. Rakkauden vaaleanpunaisessa huumassa ei usko, että miestä ei voi muuttaa. Sellainen kuin on, sellaisena pysyy. Sitä jotenkin uskoo, että rakkauden kaikkivoipaisuudella mieskin muuttuu. Pikku viat häviävät ihan tykkänään, isommatkin loivenevat. Mutta ei siinä niin käy. Ei ikinä kuitenkaan. Viat tai sanotaanko erilaiset mielipiteet ja tavat toimia ne vaan korostuvat ja tekevät syvää uraa parisuhteeseen. Ei se rakkaus pysty ihmeisiin.


Mikä sitten on niin suuri eroavaisuus mielipiteissä tai tavassa toimia, että ne aiheuttavat lopullisen välirikon? Miksi se rakkaus ei pysy voimissaan ja näytä kaikkea niillä vaaleanpunaisilla laseillaan? Ehkä kosketuksen puute ja huomiotta jättäminen saavat ne lasit äkkiä poistumaan. Jos tuntuu, että toinen ei pidäkään minua tärkeänä, ainutlaatuisena, huomion arvoisena, silloin alkaakin tarkastella arkeaan toisesta näkökulmasta. Jos toinen ei halua kosketusta tai vapaaehtoisesti muuttaa nukkumaan eri kerrokseen, silloin ei mikään tunnu miltään. Tietenkin aina löytyy syitä. Ei minullekaan ole sanottu, että et ole haluttava. Pieni vauva on tehokas miestenkarkoittaja. Kukapa sitä jaksaa yökaudet valvoskella, jos on vaihtoehtokin. Mutta se vaihtoehto vaan karkoittaa vaimon sitten vähän kauemmas kuin vain eri sänkyyn. Nyt kun vauvat on jo isompia, mies koittaa tulla takaisin samaan sänkyyn. Ei minua enää huvita. Lapset kainalossa on paljon mukavampaa, kuin kuorsaava ukko, joka vielä vonkuu seksiä. Milloin siitäkin muuten tuli vonkatavaraa? Joskushan sitä halusi itsekin.


Ensimmäinen ja toinen suhde ovat toistaneet samaa kaavaa. Lopulta se olen minä, joka tekee kotityöt, maksaa laskut, pitää arjen kuosissaan, ottaa vastuun. Olen tullut tulokseen, että syy on minussa. Teen jotain niin, että miehet heittäytyvät avuttomiksi ja poistuvat suhteesta henkisesti. Taitaa olla minulla vielä opeteltavaa...

Avioliiton ulkopuoliset suhteet


Minulla on ikäänkuin avioliiton ulkopuolinen suhde. Tai mikä nyt suhteeksi lasketaan. Seksiä siinä ei ole. Sen sijaan paljon keskusteluja henkilökohtaisista asioista, vaivihkaista kosketusta, katseita, yhteistä huumoria, lounaita... Kyseessä on työkaveri. Jotenkin se alkoi vahingossa jostakin huolenaiheesta, josta tulin avautuneeksi. Tai siis olihan se alkanut jo aikaisemmin. Enhän minä muille työkavereille avautunut. Oli vain niin helppo puhua. Tuntui, että toinen ymmärsi. Vähitellen se kehittyi kirjoitteluun, sähköisen viestimet ovat hämmentävän helppoja. Mitään ei ole luvattu, mitään ei ole sovittu. On vain jotenkin epämääräinen hyvä olo siitä, että toinen on olemassa ja ymmärtää. Vaivihkaisia kosketteluja, siinä työn lomassa, papereita katsoessa, käytävillä kulkiessa.


Ymmärrän kyllä, että ei tällä ole tulevaisuutta. Mies on kunnollinen perheenisä. Vaikkakin suhteessaan usein turhautunut, silti kunnollinen perheenisä. Minä olisin ollut valmis enempäänkin. Mies ei. Mutta jotenkin tämä vähäinenkin pitää minut kiinni naiseudessa. Tuntuu, että ehkä kuitenkin joskus tässä elämässä kelpaisin jollekulle. Itsenäni. Kaikkine vikoineni. Sairauksineni. Lapsineni. Imartelee, että joku osoittaa huomiota. Ymmärränhän minä, että ei se tämä mies tule olemaan, mutta ajatus siitä, että joskus joku. Vähään kai sitä on nykyään tyytyväinen.

Parisuhteesta


Eihän se kiertämällä parane. Parisuhde nimittäin. Se kai se on suurin syy kaikkeen mietintään. Kun tuntuu, että ei toimi. Viimeisen vuoden olen aktiivisesti ajatellut avioeroa. Tässä talvella olin jo valmis kantamaan tavarat pois, mutta kun lunta on niin paljon. Hankalaa tyhjentää omakotitaloa ja varastoa lumivallien takaa. Koska muuttaahan se pitäisi. Ei mitään mahdollisuuksia jäädä avioeron jälkeen asumaan tähän. Talo on ehkä suurin yksittäinen tekijä, joka pitää nyt liittoa kasassa. Pakkasen lisäksi. Sinänsä ei harmita muuttaa, onhan tuota muutettu. Uusi koti antaa uuden mahdollisuuden. Saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta kun on siinä niin kamala homma. Siinä muuttamisessa. Ja miehellekin pitäisi ensin tehdä selväksi, että se on loppu nyt. Siitähän seuraa kamalasti riitaa. Riehumista varmaan. Uhkailua. Itkemistä. Maanittelua. Katteettomia lupauksia. Ja siinä pitäisi sitten pitää lapset pois jaloista ja mennä joka päivä töihin ja näytellä aktiivista työntekijää...


Onko väärin toivoa, että mies löytäisi toisen? Löytäisi oikein ihanan naisen ja muuttaisi pois. En kyllä huutaisi ollenkaan, pakkaisin tavaratkin valmiiksi. Miksi se mies ei näe, että ei tästä tule mitään? Miksi se mies ei ota vastuuta mistään, ei edes eroamisesta.

Sairastavat lapset


Kummatkin ovat olleet kipeinä. Toinen kävi kitarisa- ja nielurisaleikkauksessa. Ensin meni henki ahtaalle ja oltiin ylimääräistä sairaalassa. Kotona sattui (tietenkin) ja heräiltiin öisinkin kipulääkettä ottamaan. Maistuivat lääkkeet mokomat vielä niin pahalta, että niistäkin piti kiukutella. Parantumista odotellessa nuorempi tuli flunssaan. Kuumetta, räkää, yskää ja kipeää kurkkua. Taas valvottiin. Nuorempi liki parantui ja leikkauspotilas alkoi oksentaa verta. Ja sitähän tuli ja reilusti. Taas oltiin osastolla. Hemoglobiini meni niin alas, että ei tajuissaan tahtonut pysyä. Pyörrytti mokoma. Päästiin sitten kotiin ja yksi yö ehdittiin olla, niin jo nousi kuume. Nyt pukkaa se nuoreman flunssa vanhemmalle. Yskittää ja räkää valuu. Taas valvotaan. Ja päivällä kiukutellaan. Filmejä katsotaan, jäätelö syödään ja koitetaan pitää porukka jotenkuten tyytyväisenä.


Äiti vaan ei tahdo jaksaa. Turvaverkot on vähissä tai siis onhan niitä, mutta ovat kovin, kovin kaukana... Henkisiä turvaverkkoja lähinnä. Sellaista viime päivinä

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Kun sairastaa niin että se ei näy


Sain vajaat kaksi vuotta sitten diagnoosin sairaudesta, joka ei parane koskaan. Tauti on neurologinen ja saattaa olla oireilematta lähes mitenkään tai saattaa laittaa minut pyörätuoliin täyttä ymmärrystä vaille. Jollakin aikavälillä. Tietenkin tuollainen pysäyttää. Pienet lapset, jatko-opinnot kesken, uraputki työn alla. Mutta se on otettava, minkä elämä antaa. Jonkin aikaa meni pohtiessa, että onko missään enää mieltä, mutta aika pian sitten kuitenkin elämä kiireillään sieppasi mukanaan ja turha murehtiminen unohtui. On sairaus toki antanut viitteitä itsestään. Lääkitys on jokapäiväinen ja välillä on jotain kremppaa. Mutta arki menee painollaan.


Tämä on ehkä suurin yksittäinen syy siihen, että tunnen olevani risteyksessä. Loppuelämäni tuli lähemmäksi tahtomattani ja nyt pitäisi pohtia tarkkaan, että kuinka sen käytän. Olenko velkaa muille vai itselleni? Voinko tässä tilanteessa olla itsekäs? Onko pakko tehdä asioita, joita ei halua? Kun sairaus ei näy, en kerro siitä kaikille. Kerron kyllä, jos asia tulee luontevasti esille, mutta useinhan se ei tule. Työelämässä usein joutava pilkun viilaaminen tai epäolennaisuuksiin keskittyminen saa minut kärsimättömäksi; haloo! Menossa on minun loppuelämäni! En minä tällaiseen sitä aikonut käyttää! Vaikka eihän muut sitä voi tietää. Pitäisi pystyä riuhtaisemaan itsensä irti siitä, mitä ei halua tehdä. Mutta voi kun se on vaikeaa...

Onko töissä kivaa?


Olen töissä kunnallisessa asiantuntijaorganisaatiossa (=lue oppilaitoksessa), jossa työskentelee kaikkiaan reilut 320 työntekijää. Itse olen asiantuntija-asemassa, en minkäänlainen esimies, en opettaja. Tehtävässäni pitää tietää monenlaista sekä menneestä että myös oletettavasta tulevasta, jotta osaamme varautua muutoksiin. Rahan määrän maksimoimiseksi ponnistellaan, laaduksi sitä sanotaan. Usein mietityttää, että ketä varten sitä laatua ollaan tekemässä. Yksilöä eli opiskelijaa varten? Yhteiskuntaa eli veronmaksajia ja työnantajia varten? Henkilöstöä varten? Omistajia eli kuntia varten? Puhutaan kauniita sanoja yhteiskunnallisesta vastuusta, koko ikäluokan kouluttamisesta, mutta sitten toisaalla murehditaan opiskelijahuoltoon käytettyjen eurojen määrää, keskeyttämisistä johtuneita eurojen menetyksiä. Mikä on keskeyttämisestä johtuva ihmisyyden ja tulevaisuuden menetys nuorelle itselleen? Mitä meidän olisi ollut tarpeen ponnistella enemmän? Ei selitykseksi riitä, että "kun ei sitä kiinnostanut". Ei niin, mutta miksi ei. Mikä olisi kiinnostanut? Ymmärrän ja allekirjoitan kyllä senkin, että ei ole yhteiskunnan vastuulla aina ja aina uudelleen antaa täydellistä mahdollosuutta niille, joita ei juuri sillä hetkellä kiinnostanut. Onhan elämässä tehtävä asioita, jotka eivät ole aina mukavia. Onhan jollakulla oltava joku vastuukin?


Miten tämä nyt sitten minuun liittyy. Liittyy siten, että joskus laatua etsiessään huomaa peräti eettisesti kestämättömiä toimintatapoja. Jos ne kuitenkin ovat johdon hyväksymiä, on niistä turha sanoa. Jos sanoo, joutuu itse siihen asemaan, että töissä ei ole kivaa. Jos taas pitää suunsa kiinni, joutuu itse omantuntonsa kanssa siihen, että töissä ei ole kivaa. Suo siellä, vetelä täällä. Jotta töissä voisi olla, tulee osata pujotella pahimmat karikot ohi, mutta siten, että vaivihkaa saa korjattua niitä asioita, joihin voi vaikuttaa. Pitää suunsa kiinni oikeissa kohdissa, mutta avata niissä kohdissa, joissa se kannattaa. Monimutkaista, peräti monimutkaista.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Minä ja minuus


Kuka minä olen? Nainen kyllä ja äiti myös. Vaimo. Ahkera työläinen. Ystävä. Sisko. Kaikki jonkin ulkopuolisen määrittämiä kuvauksia sille, millaisessa suhteessa olen toisiin. Mutta kuka minä olen? Usein mietin, että toimisinko tilanteissa toisin, jos olisin valinnut alunperin jonkin toisen tien. Opiskellut vaikka eri ammatin tai muuttanut aivan toiselle puolelle Suomea. Jos olisin valinnut eri miehen aviopuolisokseni ja lasteni isäksi. Katsoisiko peilistä silloin eri nainen? Vai tämä sama kuitenkin? Paljonko minuudesta on tullut jo äidinmaidossa ja kasvatuksesta kotoa, niistä tilanteista, joissa oppia ammennetaan? Minun lapsuuteni oli näennäisen turvattu; omakotitalossa koivujen katveessa, kaksilapsisessa perheessä, molemmat vanhemmat hyvässä työssä, kesämökki ja kaksi autoa. Mutta tämän näennäisyyden kääntöpuolella oli ongelmia alkoholin kanssa, ongelmia vanhemmuuden kanssa. Ei mitään kamalan katastrofaalista, mutta kuitenkin sellaista, että se muokkasi minusta minut. Olen näennäisen ärhäkkä sanomaan, mutta sisimmässäni haluaisin vain hyväksyntää, rakkautta ja lempeitä sanoja. En usko niitä saavani ja näytän siksi kaikille, että en olisi halunnutkaan.  Omasta käytöksestä varmaankin johtuu, että sitä saa mitä tilaa. Eli ärhäkkää käytöstä takaisinkin tai väistelyä, mikä usein onkin turvallisempi valinta. Oma mieheni on varsin hyvä siirtymään takaviistoon, askeleita taaksepäin, ei vain kuuntele, menee pois... Varmaankin oma vikani, vaikka olisi niin mukava syyttää miestä itseään kaikesta, mikä parisuhteessa ei toimi. Mutta kirjoitan parisuhteesta eri kerran, nyt mietin sitä, kuka olen.


Minkä valinnan teen, jos on kaksi vaihtoehtoa? Jos voi valita sisätyöt tai ulkotyöt, otan usein sisätyöt. Jos voi valita suolaista tai makeaa, otan usein makeaa. Jos voi valita jännitystä tai romantiikkaa, otan usein romantiikkaa. Pidän tulen huminasta uunissa, iltateestä, englantilaisista poliisisarjoista, dekkareista, tuoreesta pullasta, auringon paisteesta hangella, villasukista, kaikesta kauniista, lapsista nukkumassa kainalossa, hiljaisuudesta. Pidän keskusteluista, jotka eivät ala mistään, eivätkä pääty mihinkään. Puhelimesta en pidä. Enkä kauhuelokuvista. Hirveästä metelistä ja hässäkästä en myöskään pidä. Sotkusta ja keskeneräisyydestä hermostun. Hitaista ihmisistä ja päättämättömyydestä käyn kärsimättömäksi. Mielestäni olen lähes aina oikeassa ja useimmiten sanonkin sen. Ikävä kyllä.


 

Alkulähde


Tämä on ensimmäinen askel pois siitä, että jatkuvasti vaivaisin ystäviäni pohdinnoillani. Vasta paistettu pulla muistuttaa minua siitä, että elämässä on paljon hyviä hetkiä. Kuten vasta paistettu pulla. Vaikka toisina päivinä tuntuukin, että minun elämäni on menossa väärään suuntaan. Etsin ovia, oikeita ovia, joita avata. Tämä on siis minun päiväkirjani, jossa mietin ratkaisuja. Nykymaailman menon mukaisesti päiväkirjani vain on julkinen ja verkossa. Koitan pitää kirjoitukseni kohtuudessa. En ehkä hauku muita, ainakaan paljoa, ehkä otan jotain omaan piikkiinikin. Ehkä osaan katsoa asioita muistakin näkökulmista, kuin vain omastani, joka väistämättä on kovin kapea. Ehkä löydän hyvän tien. Tästä se lähtee...