Ajelin tänään työmatkalla metsän keskellä. Aurinko paistoi hangilla, ympärillä oli kaunis mäntykangas. Siinä ajellessa tuli mieleen, että miten hienoa olisi omistaa hirsitalo järven rannalla siinä mäntykankaalla. Herätä joka aamu metsän keskeltä. Katsella aurinkoa ja vuodenaikojen vaihtumista. Ikkunoista ei näkyisi naapureita, pelkkä luonto. Hirsitalo ainakin minun kuvitelmissani on luonnonmukainen ja hengittää, viileä kesällä, lämmin talvella.
Ei se asuminen nytkään huonoa ole. Rintamamiestalo maaseudulla, päätien varrella. Pieniä puutteita (jäätyviä putkia, kuivuvia kaivoja, hiiriä vilistämässä), mutta muutoin mainio asuinpaikka. Päätien varrella on se hyvä puoli, että tie on talvella aurattu heti aamusta ja linja-autollakin pääsee. Huono puoli on se, että liikenteen melu kuuluu. Varsinkin pihalle, jossa saa kesällä huutaa, jos on asiaa. Paitsi, jos osaa sanoa juuri autojen välissä.
Mikä sitten on hyvää asumista? Kaupungissa on kaikki äärellään. Ei ole pitkä matka mihinkään. Jos asuu kerrostalossa, niin joku toinen tekee tuiskuaamuna lumityöt ja hiekoittaa kulkuväylät. Pudottaa katolta lumet. Huolehtii vesiputkista. Mutta omassa talossa maalla on se hyvä puoli, että linnut käy pihamaalla, jäniskin joskus. Omalla pihalla kasvaa marjapensaita, luumupuita, vadelmia, mansikoita, yrttejä. Naapurit on tuttuja. Maitoauto ajelee ohi ja lehmänpaska haisee (ainakin toisinaan). Mitä sitä milloinkin arvostaa?