lauantai 19. helmikuuta 2011

Parisuhteesta


Eihän se kiertämällä parane. Parisuhde nimittäin. Se kai se on suurin syy kaikkeen mietintään. Kun tuntuu, että ei toimi. Viimeisen vuoden olen aktiivisesti ajatellut avioeroa. Tässä talvella olin jo valmis kantamaan tavarat pois, mutta kun lunta on niin paljon. Hankalaa tyhjentää omakotitaloa ja varastoa lumivallien takaa. Koska muuttaahan se pitäisi. Ei mitään mahdollisuuksia jäädä avioeron jälkeen asumaan tähän. Talo on ehkä suurin yksittäinen tekijä, joka pitää nyt liittoa kasassa. Pakkasen lisäksi. Sinänsä ei harmita muuttaa, onhan tuota muutettu. Uusi koti antaa uuden mahdollisuuden. Saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta kun on siinä niin kamala homma. Siinä muuttamisessa. Ja miehellekin pitäisi ensin tehdä selväksi, että se on loppu nyt. Siitähän seuraa kamalasti riitaa. Riehumista varmaan. Uhkailua. Itkemistä. Maanittelua. Katteettomia lupauksia. Ja siinä pitäisi sitten pitää lapset pois jaloista ja mennä joka päivä töihin ja näytellä aktiivista työntekijää...


Onko väärin toivoa, että mies löytäisi toisen? Löytäisi oikein ihanan naisen ja muuttaisi pois. En kyllä huutaisi ollenkaan, pakkaisin tavaratkin valmiiksi. Miksi se mies ei näe, että ei tästä tule mitään? Miksi se mies ei ota vastuuta mistään, ei edes eroamisesta.