torstai 31. toukokuuta 2012

Tehtävä


Tänään oli perheneuvojalla käynti. Aamu alkoi taas sillä, että herätin miehen seitsemän maissa, kun me lasten kanssa oltiin oltu jo tovi hereillä ja alkoi olla lähdön aika. Sanoin, että aika nousta. Ei olisi miestä oikein huvittanut. Sanoin, että yksinkö sinne perheneuvojalle menen. Mies oli tapansa mukaan unohtanut koko asian. Päästiin sitten kuitenkin liikkeelle.

Perheneuvojalla käytiin taas kerran läpi tätä tilannetta. Selväksi tuli, että olen todellakin hyvin epäileväinen minkään jatkon suhteen. Että kun mies ei ole luottamuksen arvoinen monessakaan asiassa, enkä jaksa olla varpaillaan koko ajan. En jaksa huolehtia kaikesta. En jaksa olla miehellekin äiti. Perheneuvojan päätteeksi saimme tehtävät: minun tehtäväni on olla huolehtimatta miehestä. Ei aamuherätyksiä. Ei muistutteluja. Ei asioiden hoitamista miehen puolesta. Sovittiin, että tehdään oikein lista sellaisista asioista, jotka ovat vain miehen hoidossa. Ei minun. Näihin kuuluu vaikkapa auto. Huomenna se nyt sitten heti testataan, että lähdenkö aamulla ovesta lasten kanssa kolmestaan.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Miten tässä nyt sitten toimisi?


Huomenna olisi taas käynti perheneuvojalla. Minulla ei tunnu olevan enää tavoitteita perheneuvojalla käynteihin. Niistä ensimmäisistä kerroista kotielämä on rauhoittunut huomattavasti, mihin tietenkin päällimmäisenä syynä on miehen juomisen saaminen aisoihin. Kaikkein pahin riidankylväjä on siis selätetty. Mutta tämän akuutin kriisin oiettua olen yhä selvemmin nähnyt, että olemme tässä vuosien aikana kasvaneet jo niin kauas toisistamme tai ainakin minä kauas miehestäni, että en enää löydä takaisin. Enkä haluakaan löytää, en saa itsestäni sitä kipinää yhtään esiin, että edes haluaisin. Kirjoitin yksi päivä nalkutuksesta. Että nalkutan miehelleni päivät pitkät. Joku kommentoi, että lopettaminen saattaa yllättäen parantaa perhe-elämää. Yritin eilen. Sanoin miehelle erinäisten keskustelujen jälkeen, että hän voi tehdä asiat tavallaan. Että en sano enää mistään. Tehkööt niinkuin haluaa, olkoot sellainen kuin on.

Lopputulema eilen: miehen piti nukuttaa lapset, mutta loppujen lopuksi molemmat itkivät täyttä kurkkua ja minä nukutin. Kun minä en ollut ohjaamassa miehen tekemisiä lasten kanssa, meni tilanne hyvin nopeasti siihen, että mies huusi, lapset pelkäsivät, lasten mielestä isä oli epäreilu, lasten mielestä isä ei tee niinkuin on sovittu. Näin siinä on ennenkin käynyt. Lapset ja mies tarvitsevat väliinsä suotimen, joka loiventaa osapuolien toimintaa, että he voivat kohdata. Jonkun joka pitää arjen totuttuna ja turvallisena, lapsille samanlaisena. Ohjaa miestä siinä, että kuinka meillä arki joka päivä kulkee. Kuinka lapset ovat tottuneet toimimaan. Ei meidän lapset jaksa boheemia "joka ilta erilailla"-toimintaa. Joidenkin toisten lapset varmaan ovat tottuneet siihen ja elävät siinä onnellisina, mutta meidän lapset ovat pienestä kasvaneet minun tiukkapipoisessa maailmassani, jossa iltapala on suunnilleen samaan aikaan, hampaat pestään, yövaatteet laitetaan, ketään ei saa kiusata nukkumaan mennessäkään ja joku kuuntelee, kun on asiaa. Molemmat lapsista tarvitsevat apua vielä toimissaan; pienempi siksi, kun on pieni ja isompi siksi, kun ei pysty keskittymään niin kauaa mihinkään, että saisi valmiiksi. Jos se avustaja istuukin vain sohvalla ja sieltä ärisee, että pukekaas päälle, niin saattaa olla, että jää pukematta. Ja jos sitten se avustaja suuttuu, kun ei pueta, niin onhan se aika mahdoton tilanne. Vaikka olen näistä miehen kanssa monta kertaa puhunut ja monta kertaa myös nalkuttanut, niin mies ei ota opikseen. Miten tässä nyt sitten toimisi?

maanantai 28. toukokuuta 2012

Nalkutus


Minusta on tullut nalkuttava vaimo. Huomaan sen itse ja sillä pohjimmiltaan on hyvä tarkoitus. Haluaisin, että mies kuuntelisi minua ja tekisi kuten pyydän. Mies ei sano nalkutukseen mitään. Luin juttua nalkuttamisesta ja löysin pätkän: Useimpien taitojen ja asioiden oppimiseen tarvitaan lukuisia toistoja. Tavalliselta ihmiseltä toiminnan automatisoituminen vaatii noin 200 toistoa ja ylivilkkaalta jopa kaksituhatta. Psykologian professori Keltikangas-Järvisen (2004) mukaan varsinkin lapset, joiden keskittyminen hajaantuu helposti, tarvitsevat "nalkutusta". Jos taas tarvitaan opitusta virheestä pois oppimista, tarvittavien toistojen määrä kohoaa helposti tuhansiin. Onko nalkutuksesta siis hyötyä?

Eilen nalkutin miehelle monista asioista, joiden olisin halunnut menevän toisin tai joista oli sovittu lasten kanssa jotain sääntöjä. "Älä vie niitä legoja parvekkeelle, etteivät tipahda." (3 toistoa), "Vie likaiset xxx pois itse, kun meillä ei ole palvelijaa." (ainakin 5 toistoa, x:n tilalla likainen kahvikuppi, lautanen, sukat yms.), "Älä anna niiden lasten tapella." (ainakin sen 10 toistoa, kun miehen piti vahtia lapsia minun tehdessäni kotitöitä ja isompi oli hieman villimmällä päällä) ja edelliseen liittyen "Voisitko panna sen puhelimen pois kädestä ja keskittyä niihin lapsiin." (ainakin 4 toistoa). Sitten yksittäistä keskustelua käytiin seuraavista teemoista (käydään aika useinkin): Miksi ruualla isä ei saa limpparia ruokajuomaksi? Miksi isä ei voi syödä hampurilaista iltapalaksi, kun lapsille on puuroa? Miksi isommalle pitää pyöräharjoituksissa muistuttaa alamäessä jarruttamisesta? Miksi palloa ei saa potkia kohti grilliä, jossa on tulet ja miksi palloa ei saa potkia kukkapenkkien yli? Miksi pakastimessa olevat jäätelöt on tarkoitettu koko perheelle, eikä isälle yöllä syötäväksi?

Usein tuntuu, että ei se toistamalla kummene ja että meidän perhe-elämä on yhtä nalkutusta. Minulla ei ole yhtään hyvä olla ja mies ei muutu. Mies on kuin suureksi kasvanut lapsi, mutta joka ei osaa perussääntöjä. Tuntuu, että minä olen ainoa aikuinen. Miksi siis vaivata meitä kaikkia tällä?

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Arki ja kriisit


Sunnuntait alkavat kulkea samaa rataa. Minä herään lasten kanssa kuuden jälkeen ja vietän rauhaisan aamun kahvikuppi kädessä. Mies herää joskus kahdeksan korvilla. Minä teen eväät koriin, keitän termospulloon kahvia ja otan mukaan jotain herkkuakin. Kakkosen Kapteeni Karin jälkeen puetaan päivävaatteet ja lähdetään vanhaan kotiin eväsretkelle. Eväsretkellä on aina joku työntekoon liittyvä tarkoitus. Tänään ajoin puolet nurmikosta ja kastelin kesäkukat. Niin ja poltin kaupungissa kertyneet poltettavat grillitulien alkajaisiksi. Tänään oli eväänä nimittäin myös grillimakkarat. Lapset leikkivät omiaan; hiekkalaatikolla, kiikussa ja liukumäessä, kiipeävät puuhun, jahtaavat toisiaan ympäri kukkapenkkejä, kaivavat matoja. Mies lähinnä näyttää eksyneeltä ja jos tulia laitetaan, niin vahtii sitä. Näin oli tänäänkin. Antoi mies sentään välillä pienemmälle vauhtia kiikussa.

Nämä sunnuntait pelottavat minua joskus. Käykö tässä niin, että sitten joskus kun tämä talo on myyty ja miehen pitäisi muuttaa pois, niin minä muistan nämä sunnuntait? Ajattelen, että kai tämä tässä menee. Päivä kerrallaan, sunnuntai kerrallaan. Eteenpäin. Että ei kai sillä ole väliä, vaikka olen onneton? Kunhan se nyt jotenkin se arki menee. Eihän meillä juuri riidellä nykyään. Minua ei huvita riidellä, kun ei mitään kuitenkaan tapahdu ennenkuin talo on myyty ja mies kai ei halua riidellä, että antaisin kaiken anteeksi ja unohtaisin koko eroaikeen. Mies yrittää monessa asiassa parhaansa. Kai hän ajattelee, että jos arki menee, niin se saa minun puolestani mennä. Ja olenko minäkin sitä mieltä? Vähän pelottaa.

Oletus tietenkin on, että joku isompi kriisi saadaan aikaan juuri sopivasti ennen talon myyntiä. Ensimmäinen kriisi saadaan kesän elannosta. Mies ei tietenkään hommannut itselleen kesätöitä ja kun opintotukikin lakkaa kesäksi tulemasta, on hän minun kukkarollani aivan koko ajan. Ja kun ei ole mitään tekemistä, niin sitten ehditään pitkästyä ja ollaan vailla rahaa siihen, että olisi tekemistä. Mies ei ole kovin näppärä keksimään tekemistä ilman rahaa. Vanhassa kodissahan olisi kyllä tekemistä, mutta se ei ole sitä tekemistä, jota mies kaipaa. Saa nähdä. 

lauantai 26. toukokuuta 2012

Onnistumisen aineksia


Paljon muuta elämään ei taas kuulu kuin työasiat. Siis en minä töissä ole ollut sen enempää kuin kohtuus vaatii, mutta työasiat pyörivät päässä lakkaamatta. Kotonakin. Aivot koittavat ratkaista niille heitettyjä ongelmia parhain päin. Ja löytyyhän niitä ratkaisuja. Ainakin löytyy polkuja ratkaisuihin. Selviä visioita siitä, että miten se ratkaisu löytyy.

Lapsille kuuluu juuri tänään hyvää, nimittäin tänään on jäätelöpäivä. Illalla on vielä saunakin, jossa saa saunalimua. Aurinkokin paistaa ja hiekkalaatikon hiekka on pehmeää. Jotenkin siis tänään on onnistumisen aineksia!

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Päätä särkee


Päätä särkee. Kolme tuntia olin altavastaajana ryhmäkehityskeskustelussa, jossa porukka antoi tulla kaikkien edellisten päälliköiden aikana kertyneet ongelmat, keskinäiset ristiriitansa, omat epävarmuutensa ja  toiveensa tulevaisuudesta. Miten aiot tämän hoitaa? Miten teet paremmin? Anna vastaus! Mikä on oikein? Miksi näin on toimittu? Miksi? Anna vastaus!

Jouduin monta kertaa rauhoittelemaan tilannetta. Sanomaan, että selvitetään. Otetaan selvää. Ratkaistaan. Että minun kantani on tämä ja tämän mukaan mennään. Että tämä on oikein, riippumatta siitä mitä ennen on tehty. Että minun visioni on tämä ja tähän suuntaan mennään. Kuin lapsille, uudestaan ja uudestaan. Älkää riidelkö, älkää tapelko. Selvitetään.

Päätä särkee...

Ilmapiirin lietsomista


Olin eilen töissä palaverissa, jossa keskusteltiin määräaikaisista ja vakituisista työsuhteista. Meidän kantamme oli, että mikäli mahdollista, hyvät ja osaavat tyypit pitäisi vakinaistaa. Että ihmisillä on perheet ja asuntolainat ja sellaiset ihmiset haluavat työuraltaan jatkuvuutta. Että sitoutuminen on osin sidottu työsuhteen laatuun. Kuka oikeasti innostuu suunnittelemaan työpaikkansa kehittämistä kolmen vuoden päähän, kun oma työsuhde on katkolla kuukauden päästä? Lisäksi näillä hyvillä tyypeillä on kysyntää muuallakin. Lähteminen meiltä on mahdollisesti vain ajan kysymys. Henkilöstöhallinnon ja ylimmän johdon kanta oli, että ketään ei vakinaisteta, jos vain voidaan määräaikaisuuksia mitenkään perustella. Vaikka siis tarvettakin olisi. Heidän mielestään määräaikaisuuksia on ollut aina ja ihmisten vain pitää tottua epävarmuuteen elämässään.

Jäin miettimään, että mitenkähän paljon tosiasiassa aina sälytetään työntekijän harteille sitä työnantajalle kuuluvaa riskinottoa ja epävarmuutta. Palaverissa puhuimme tämän toimintamallin haitallisuudesta ilmapiiriin. Sanoimme, että ihmisille tulee epävarma olo, puhutaan käytävillä, on lähtemisen meininki, kun oikein muutakaan ei tarjota. Että sellainen ilmapiiri ei kanna eteenpäin. Meitä välimallin esimiehiä syytettiin sen lietsomisesta. Mitä tässä voi tehdä?

maanantai 21. toukokuuta 2012

Halkopino


Tein tänään halkopinon. Halkopinon alku on surkea muistutus niistä syistä, miksi talo on myynnissä ja miksi haluan erota. Eräs helmikuun pakkaspäivä viime vuonna mies soitti, että on tilannut puita. Että puut tulevat seuraavana päivänä ja että minun pitäisi nostaa rahaa puukuormaa varten. Kuulostaa aivan hienolta, mutta sitä oli edeltänyt eräitäkin keskusteluja, joilla koitin saada miehen tekemään polttopuita. Aineksia olisi ollut, välineitä olisi ollut, tila missä tehdä olisi ollut. Aikaakin miehellä olisi ollut, vaan ei ollut tahtoa. Minulla sen sijaan ei olisi ollut rahaa. Mies oli tilannut vaivattomasti paikkakunnan kalleinta, konekuivattua, määrämittaan katkottua koivuhalkoa yhden kuorma-autollisen. Taloon, jossa ei ole liiteriä. Mitäs niille sitten puille? Pantiin pressu päälle. Siinähän olivat puut. Kevään tullen puita piti pinota. Ei jaksanut miestä oikein pinonteko kiinnostaa, eikä minuakaan siinä vaiheessa enää. Sanoin, että olkoon minun puolestani. Maatukoot siihen. Ja niin ovat alimmat tehneetkin.

Tein nyt sitten kuitenkin kauniin pinon niistä lopuista haloista, mitä vielä jäljellä oli. Jos se talo  nyt joskus saadaan myytyä, niin onpahan seuraaville kaunis pino. Koivuhalkoja.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Hyviäkin hetkiä ja laineen liplatusta


Tänään sain kiinni häivähdyksen onnea. Siihen oli monta syytä, hyvinkin monta syytä. Mutta ihan fyysisesti se kävi siten, että istuin laakealla kalliolla ja laineet liplattivat. Isompi tonki kepillä kivenkoloa ja pienempi heitteli veteen oksia. Aurinkokin paistoi. Oli hetken aikaa kaikki aivan mallillaan. Kaiken lisäksi tämä ihana paikka ei ollut kovin kaukana uudesta kodista. Olimme siellä nimittäin pyöräretken päätteeksi. Pienempi keräsi rentukoita mukaan ja ne ovat nyt keittiön pöydällä muistona matkasta.

Oli se mieskin mukana matkalla, mutta jotenkin sain pidettyä mielestä pois koko asian. Ja kun onnesta sain kiinni, ei näköpiirissä ollut miestä. Missä lie oli selän takana hiljaa.

Päivän lehdessä oli juttua elämän hiljentämisestä. Siitä, että tekee asioita joista nauttii. Että käyttää elämänsä hetken niihin asioihin, joista saa nautintoa. Rakentaa elämänsä siten, että niitä hetkiä on riittävästi. Helpostihan se kaikki arkinen kiire vie mukanaan. Päivät toistavat toisiaan, aina on liian kiire. Talvella varsinkin on niin pimeää ja elämä tuntuu olevan yhtä toppahaalarin pukemista. Näin kesän korvalla on valoisaa ja ulos pääsee vähällä vaivalla. Kuin huomaamatta. Näin kesän korvalla elämä näyttää kaikin puolin helpommalta.

Ehkä olisi syytä listata niitä asioita, joista ne onnelliset, hyvät hetket koostuvat? Sitten koittaa lisätä niiden määrää päivissään. Tänään ainakin hyviä hetkiä on ollut laineen liplatus kallioon, raparperisoppa, neula ja lanka kädessä, Helsingin Sanomat ja iso kuppi kahvia, lapset kainalossa, sylissä ja kädestä kiinni pitämässä, keitetty parsa ja hollandaisekastike, kukat maljakossa, paljaat varpaat. 

Raparperit


Käytiin eilen vanhassa kodissa. Siellä se yhä odottaa ostajaansa. Pitäisi ryhtyä puutarhan kevättöihin. Huomenna minulla on lomapäivä, joten huominen on siihen hyvä päivä. Laitan vähän kesäkukkia ruukkuihin terassille. Orvokkeja varmaakin, jos vielä kovin säät kylmenee. Viimevuotiset kuivat pääsevät kompostiin. Valmis komposti pääsee marjapensaille ja omenapuille. Aivan normaalit kesänlaittopuuhat. Mitään en nyt muuten istuta, en siirtele, en leikkaile, en kaivele. Ihan perustyöt. Kasvimaankin vain käännän, en taida sinne mitään laittaa.

Raparperit olivat jo nousseet. Oikein kauniita, terhakoita, punaisia varsia. Olivat jo niin nousseita, että keräsin soppa-ainekset mukaan. Melkein itkin soppa-aineksia ottaessani. Että näinkö tässä nyt sitten kävi. Omin käsin istutetut raparperitkin täällä sitten jonkun toisen ilona. Parsatkin nousivat. Tänä keväänä on ensimmäinen kevät, kun  niitä voisi kerätä. Tähän asti on vahvistettu juuria. Kovaa näyttää olevan minulla siitä talosta luopuminen.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Laskuhumalan surkeus


Tällä viikolla olen monena yönä nukkunut liian vähän. Siis liian vähän itselleni, normaalin mittapuulla kai aivan riittävästi. Väsymys on kuitenkin kertynyt kuin huomaamatta. Liekö syy siinä vai missä, mutta selvästikin kaiken vastoinkäymisen kestokyky on huonontunut. En millään jaksaisi ottaa vastaan epäonnistumista, väärin menneitä asioita, vastaansanomisia, tekemättömyyttä. En kestäisi omaa saamattomuuttani, en pysty pitämään pahaa oloani sisälläni. Töissä melkein itkin pettymyksestä, kun eräs hartaasti valmisteltu asia vesitettiin. Tämä on taas juuri se olotila, jossa vuodattaa kaikille kaiken murheensa. Hieman kuin laskuhumalan surkeus, maailma kohtelee kaltoin ja jos joku kuuntelee, niin saa kuulla.

Toisaalta ehkä sitä tarvitsee näitä hetkiä. Kun on terve ja levännyt, maailma hymyilee. Ainakin voi helposti uskotella itselleen niin. Kestää kaiken, ottaa vastaan kaiken. Kieltäytyy kuuntelemasta itseään. Ehkä väsyneenä tulee herkemmäksi omille tunteilleen?

Alkuviikolla eräs kommentoi kirjoitustani onnesta, että ehkä onni onkin sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin. Ehkä se onkin. Ehkä onni onkin vain asenne? Ehkä mielenharjoituksilla saavuttaisi onnen? 

perjantai 18. toukokuuta 2012

Ihmissuhdekuplia


Joskus tuntuu, että ihmisuhteet ovat kukin omassa kuplassaan. Tai no joidenkin osalta kuplat saattavat olla osin samoja, mutta kuitenkin jokaisen kupla on omanlaisensa. Oman kokoisensa. Tarkoitan tällä sitä olemisen tapaa, jolla jokaisessa ihmisuhteessa ollaan. Missä kulkevat ne rajat, joiden mukaan käyttäydytään? Kuka ne rajat aina asettaakaan vai tulevatko rajat kohtaamisista? Voiko tämän kanssa puhua tästä asiasta? Tai ehkä voisi, mutta puhuisinko? Entäs tämä, mitä minä tämän kanssa aina teen? Joskus rajat ovat kovin venyviä, kupla on kuin kumia. Venyy tarvittaessa, joustaa, mutta useimmiten palaa ennalleen. Joskus kupla laajenee jonkun tapahtuman seurauksena lopullisesti. Ihmissuhde saa uuden muodon. Muuttuu erilaiseksi. Useimmiten suuremmaksi.

Joskus ihmisuhteissa ne rajojen kokeilemiset ei saakaan rajoja venymään, vaan kuplaan tulee reikä. Ihmisuhteen ainekset valuvat reiästä ulos ja ihmissuhdekupla lässähtää kokonaan. Lakkaa olemasta tai tyhjenee niin pieneksi, että se ei melkein ihmissuhde enää olekaan. Joskus sen reiän voi paikata ja rakentaa kuplan uudelleen. Sellainen kupla venyy hitaasti, kun reikäpaikkaa pitää varoa. Joskus ei paikka pysy millään, tyhjenee aina uudelleen, kunnes lakataan täyttämästä.

Rajojen kokeileminen on toisinaan ahdistavaa aikaa, toisinaan taas ihanaa. Jos rajojen kokeileminen tuottaa tulosta, kupla laajenee, on edessä joskus kuin uusi suhde. Joskus saa nenilleen siinä rajojen kokeilun vaiheessa. Kupla näyttää ensin venyvän, mutta paukahtaa sitten kasvoille niinkuin kuminauha joskus tekee. Saattaa sattua.

torstai 17. toukokuuta 2012

Missä onni on?


On sellainen fiilis, että tänään kirjoitan jotain tyhjänpäiväisyyksiä. Paljonkin on ajatuksia mielessä, mutta niistä ei saa jotenkin kiinni. Ovat häivähdyksenomaisia. Tunteita ja asioita, jotka ovat vasta kasvamassa johonkin. Ehkä niitä pitää hauduttaa ennen kuin ne voi pukea sanoiksi.

Viime viikonloppuna istuin pitkän tovin hiekkalaatikon reunalla nuoremman kanssa. Istuin vain siinä ja tyttö teki hiekkakakkuja. Lauleli itsekseen. Oli aivan tyytyväinen oloonsa ja minä vain olin seurana. Mietin siinä omiani. Ohi kulki ihmisiä, linnut lauloivat. Oli hieno ilmakin. Paljon on puhuttu ja kirjoitettu siitä, että onni tulee ihmisestä sisältä. Ei sitä onnea voi kukaan kenellekään säkillä kantaa. Tottakai ulkoiset olosuhteet saattavat edistää tai ehkäistä onnea, mutta loppupeleissä on onni omissa käsissä. Ihan vain omissa käsissä. Pitäisi itse ensin tietää, että mitä haluaa ja sitten koittaa sitä tavoitella. Tiedänköhän minä itsekään, että mitä haluan? Että mikä oikeasti minusta tuntuu hyvältä? Mikä on minun näköiseni elämä? Minun näköiseni onni? Osaanko minä itse vaalia sitä?

Olen luullut, että haluan keltaisen rintamamiestalon, miehen ja lapset. Puutarhan. Siistin sisätyön. Kirjani ja käsityöni. Leipomukseni. Kaikki nämä on ja siltikään en ole onnellinen. Kaikki nämä on ollut jo kauan, oli jo ennen tätä miestä sen edellisen kanssa. Ei ollut hyvä silloinkaan. Onko se tyytymättömyys minussa? Tavoittelenko jotakin sellaista, jota ei ole? Olenko onneton siksi, että jahtaan olematonta unelmaa? Jotain, jota en osaa pukea sanoiksi, en piirtää kuviksi, enkä siksi osaa edes toteuttaa? Kun en edes tiedä mitä haluan? Onko tämän bloginkin kaikki valitus ollut vain tyhjää?

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Kuka kenellekin on kirkastettu?


Vuosi pari takaperin meille tuli töihin uusi työntekijä. Osa oli jo nähnyt, osa ei. Huhu kulki, että komea on. Kun sitten lopulta nähtiin, niin jäi mieleeni yhden työkaverin sanominen: "Kuka kenellekin on kirkastettu." Ei ollut meille nimittäin hänen komeutensa kirkastettu, ei ollut meidän mielestä sen kummempi kuin muutkaan miehet. Ihan oli tavallinen.

Mietin tänään tätä. Että miksi joku minun mielestäni on puutteistaan huolimatta komea ja ihana. Kaikinpuolin hyvä. Ja joku toinen ei ole. Mistä se johtuu, että jonkun kanssa on yhteys ja jonkun kanssa ei? Että jonkun hyvät puolet ikäänkuin avautuvat silmieni eteen ja ovat minulle tosia ja puhtaita ja jonkun toisen taas ei? Ihmiset itsessään eivät varmaan monillakaan mittareilla ole toistaan kummempia. Hyviä ja huonoja puolia on kaikissa, omalla tavallaan kauniita ja komeita. Silti toiset vain, no, ovat kirkastettuja. Mikähän siinä lienee?

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Juuri nämä lapset


Tänään äitienpäivänä oli herätys 5.40, kuten niin usein muulloinkin. Molemmat lapset olivat kainalossa. Isompi heräsi ja supatti, että maataan vielä. Maattiin sitten siinä käsi kädessä. Välillä poika supatti jonkun asian, joka tuli mieleen ja sitten taas maattiin. Välillä poika tuli aivan kaulakuoppaan kiinni ja välillä meni kauemmas. Siinä oli sitä äitienpäivän onnea ihan riittämiin. Myöhemmin sitten tuli kyllä kakkukin ja itse tehdyt kortit. Ihan perinteisillä linjoilla siis oltiin.

Tiedotusvälineissä uutisoitiin näyttävästi Lapsettomien lauantai. Ensimmäinen reaktioni oli, että onko lapsettomien lauantai pakko lanseerata äitienpäivän kylkeen. Aivan kuin sanoakseen, että ette saa äitiyttänne juhlia, kun mekään emme saa. Että olkaa te äidit kaikki ihan hiljaa vaan. Mutta sitten mietin asiaa enemmän ja ehkä se onkin hyvä päivä juuri siinä. Yhä enemmän on äidiksi haluavia, jotka syystä tai toisesta eivät lapsia saa. Äitienpäivä on varmasti kipeä päivä, vaikka jokaisella se oma äiti onkin, ainakin on ollut.

Minulle äitiys ei ole sillätavalla juhlan paikka. Lapset ovat kyllä. Tulin raskaaksi melkein heti silloin, kun lasta ryhdyttiin yrittämään. Lapsi oli toivottu ja raskaus meni hyvin. Tulin äidiksi ihan tuosta vaan, tavallisesti. Olin töissäkin äitiysloman alkuun asti ja olisin voinut olla senkin jälkeen. Lähinnä maha vain kasvoi. Synnytys oli kai aika tavallinen. Sattuihan se ja imukuppiakin tarvittiin, mutta ei siitä mitään traumoja jäänyt. Sitten olin äiti ja arki jatkui. Toinen tuli yhtä vaivattomasti, tai no vaivattomammin syntyi. Äitienpäivä onkin minulle juhla lapsista. Että sain juuri nämä lapset. Omani.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Yhdet hommat ensin ja toiset sitten


Tietokoneeton kotielämä on ohi. Tänään vaihdoin järjestystä, että sain työpöydän mahtumaan ja muuton takia varastossa ollut pöytäkone viritettiin käyttökuntoon. Nyt on siis kotonakin taas kone. Hyvinhän se meni viikko ilmankin, vaikka en kyllä ehtinyt mitään sen enempää kuin ennenkään. Tai no ehkä luin papereita hiukan enemmän. Työpapereita osin ja ihan sanomalehteäkin. Jopa mainoksia ja ilmaisjakelulehteä, jotka usein jää lukematta. Mikä sitten lienee parempi?

Töissä on ollut todella kiire viikko. Uudessa työssäni minulla on kaksi varsinaista työhuonetta ja kaikkiaan kolme toimipistettä. Etäisyydet eivät ole kovin suuret, reilussa viidessä minuutissa ehtii kyllä vaihtaa paikkaa, jos auto on käytössä. Syksyllä tulee mukaan vielä yksi yksikkö parinkymmenen kilometrin päästä. Vaikka etäisyydet on pienet, niin taloissa on toisinaan kuin eri maailmat. Kun astuu ovesta sisään, onkin jossain muualla. Vielä en osaa sopia päivän ohjelmaa siten, että voisin olla yhdessä paikassa koko päivän, vaan vaihdan paikkaa moneen kertaan. Se ei liene järkevää ja koitankin tästä viisastua. En voi olla aina siellä, missä ihmiset haluaisivat. En voi venyä kaikkien tarpeisiin yhdellä kertaa. Päivä kerrallaan, yhdet hommat ensin ja toiset sitten.

Kotona lapset ovat tällä viikolla oireilleet liikoja töitäni. Kolmena iltana oli iltatöitäkin, joille ei voinut mitään. Roikkuvat helmoissa kiinni, haluavat syliin ja kainaloon. Nukkuvat vieressä. Pienempi on jäänyt itkien hoitoon kahtena aamuna tällä viikolla. On hankala olla riittävä kaikille. Töissä on hetkiä, joille ei voi sanoa ei. Kotona on hetkiä, jolloin ei halua sanoa ei, mutta joutuu. Huono omatunto on kai pakollinen seuralainen tässä tilanteessa. Kyllä lapset pärjäävät, tietenkin, mutta ovat tottuneet läsnäolevaan äitiin. Olisipa jo ohi tämä uuden työn alkuhässäkkä ja palaisi arki rutiineineen ja normaaleine työaikoineen. 

perjantai 11. toukokuuta 2012

Jotain


Töissä on niin kiire, että ei ole mitään mahdollisuuksia päivittää blogia. Ei ehdi edes vakuutusyhtiöön soittaa. Joten nyt testaan puhelimen ominaisuuksia blogipäivitykseen. Katsotaan nyt.

Liekö johtuu kiireestä vai mistä, mutta kotielämä on kohtuullisen mallillaan. Mies hoitaa osansa ja työkiireitteni vuoksi ehkä enemmänkin. Äitienpäiväksi on kakku tulossa ja lapset ovat askarrelleet jotakin. Päivä kerrallaan. Elämää se on tämäkin. Kai.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Vähemmän konetta, enemmän jotain muuta


Sattui vahinko, niinkuin maailmassa usein sattuu vahinkoja. Tällä kertaa vahingon kohde oli läppäri ja vahingon aiheuttaja kahvi. Lopputuloksena läppäri on vaiennut. Ei herää enää, ei. Näin ollen taitaa olla, että blogi hieman hidastuu. Varmaan pitäisi harkita uutta konetta, mutta rahalle olisi parempaakin käyttöä. Työkoneen voisi ottaa kotiinkin, mutta ei viitsisi. Kotona olisi pöytäkonekin, mutta sille pitäisi ensin löytää paikka. Täytyisi siis vaihtaa järjestystä ja tuoda vanhasta kodista työpöytä. Mihinkään ei oikein mahtuisikaan.

Yllättäen olen aika tyytyväinen tästä vahingosta. Mielestäni minulla olisi muutakin tekemistä kuin roikkua koneella, vaikka sillä roikunkin. Sen lisäksi, että pyörin blogeissa ja muualla, niin teen kotona töitä. Melkein joka päivä. Ihan huomaamatta, kun kerran heräsin niin aikaisin. Tai kun lapset katsovat lastenohjelmia. Vastaan muutamaan sähköpostiin, kirjoittelen jonkun tekstin, tutkin lukuja, valmistelen esityksiä. Ei sillä tavalla tarkoituksella, vaan ohimennen vain. Voisin kai minä aikani käyttää johonkin muuhunkin. Vaikka käsitöihin tai askarteluun. Pienten mekkojen ompeluun. Paperilennokkien taitteluun. Housunpolvien korjaukseen. Joten olkoon koti nyt ilman konetta vähän aikaa. Katsellaan sitten myöhemmin, että onko tarvetta oikeasti vai ei. Sähköpostit tulevat kuitenkin puhelimeen, blogitkin aukeavat sillä, jos kovin kiinnostavalta otsikko näyttää. Tuntuu hyvältä nyt näin.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Riittävää


Kolme päivää uudessa työssä on ohi. Nyt alkaa jo pikkuhiljaa päästä kiinni siihen, että mikä minun roolini on. Yhäkään en tiedä, että mitä minun pitäisi tosiasiallisesti tehdä, mutta paperi ja asia kerrallaan tulevat tehtävät tutuiksi. Enää ei ole niin tunne, että on eksyksissä. Väkeni on ottanut minut hyvin vastaan. Olen aivan reilusti sanonut, kun en tiedä tai osaa ja kaikki ovat olleet hyvin avuliaita. Pala kerrallaan kuva selkiintyy minulle.

Kotona ei ole tilanteessa juuri muutosta, paitsi että mies on taas hyvin avulias. Tekee omatoimisesti, auttaa ja on ystävällinen. Ei ole puhuttukaan mitään sellaista, että alkoholia edes tekisi mieli. Mies selvästikin on sitä mieltä, että kunhan hän riittävästi yrittää, on riittävän mukava, riittävän avuksi, riittävän tarpeellinen, niin hän mielestäni on riittävä. Riittävä. Niin. Riittääkö se? Vielä ainakin tuntuu, että ei riitä. Päätös yhä on vahvana, että kun talo on myyty, mies muuttaa. Myytäisiinpä nyt pian, ennen kuin taas ehdin muuttaa mieltäni.

torstai 3. toukokuuta 2012

Eksynyt olo


Eilen olin ensimmäistä päivää uudessa työssäni. Aamulla meni tunti ihan hyvin, mutta sitten opastajani lähti kokoukseen ja jäin yksin. Istuin hetken ja ihmettelin, että mitähän minun pitäisi tehdä. En osannut ryhtyä mihinkään. Ei ollut semmoista asiaa, jonka olisin osannut hoitaa. Puhelin ei soinut, sähköpostia ei tullut. Vaihdoin sitten järjestystä ja purin muuttolaatikot. Sitten opastajani jo palasikin ja jotain saatiin aikaan.

Tänään sujui jo paremmin. Aamupäivä oli minuuttiaikataululla palavereja, joten en ehtinyt ihmetellä. Iltapäiväksi oli jo sähköpostikin täyttynyt. Jotenkin on kaikkinensa kuitenkin sellainen eksynyt olo. Mitä pitäisi tehdä? Minne pitäisi mennä? En osaa ottaa oikein kantaa mihinkään. Laitan nimiä alle, kun sihteerit eteeni papereita antavat. Kai se tästä, päivä kerrallaan.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Vappunaamareita ja simaa


Tänään vappupäivänä on menty perinteisillä linjoilla. Simaa ja munkkeja (molemmat kaupasta...) sekä oikeat jäätelökioskin pehmikset. Ilmapallot ja vappunaamarit. Isommalla on kaupan pellenaamari ja pienemmällä osittain itsetehty koiranaamari ja pupunkorvat. Aikuiset ovat koittaneet siirtää sivuun ongelmansa. Tai ainakin minä olen koittanut, mies kai on tehnyt taas itselleen unohdustaian ja unohtanut, että mitään on koskaan puhuttukaan. Ainakin käyttäytyy niin.

Kesä alkaa suunnilleen vapusta. Silloin käydään jäätelökioskilla, vaikka tulisi räntää. Tänäänkin oli kylmä tuuli, mutta puettin vaatteita enemmän. Aurinko sentään paistaa. Jotenkin kai se saadaan tämäkin päivä iltaan saakka menemään. Huomenna onkin onneksi taas arki.