Laskuhumalan surkeus

Tällä viikolla olen monena yönä nukkunut liian vähän. Siis liian vähän itselleni, normaalin mittapuulla kai aivan riittävästi. Väsymys on kuitenkin kertynyt kuin huomaamatta. Liekö syy siinä vai missä, mutta selvästikin kaiken vastoinkäymisen kestokyky on huonontunut. En millään jaksaisi ottaa vastaan epäonnistumista, väärin menneitä asioita, vastaansanomisia, tekemättömyyttä. En kestäisi omaa saamattomuuttani, en pysty pitämään pahaa oloani sisälläni. Töissä melkein itkin pettymyksestä, kun eräs hartaasti valmisteltu asia vesitettiin. Tämä on taas juuri se olotila, jossa vuodattaa kaikille kaiken murheensa. Hieman kuin laskuhumalan surkeus, maailma kohtelee kaltoin ja jos joku kuuntelee, niin saa kuulla.

Toisaalta ehkä sitä tarvitsee näitä hetkiä. Kun on terve ja levännyt, maailma hymyilee. Ainakin voi helposti uskotella itselleen niin. Kestää kaiken, ottaa vastaan kaiken. Kieltäytyy kuuntelemasta itseään. Ehkä väsyneenä tulee herkemmäksi omille tunteilleen?

Alkuviikolla eräs kommentoi kirjoitustani onnesta, että ehkä onni onkin sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin. Ehkä se onkin. Ehkä onni onkin vain asenne? Ehkä mielenharjoituksilla saavuttaisi onnen?