Juuri nämä lapset

Tänään äitienpäivänä oli herätys 5.40, kuten niin usein muulloinkin. Molemmat lapset olivat kainalossa. Isompi heräsi ja supatti, että maataan vielä. Maattiin sitten siinä käsi kädessä. Välillä poika supatti jonkun asian, joka tuli mieleen ja sitten taas maattiin. Välillä poika tuli aivan kaulakuoppaan kiinni ja välillä meni kauemmas. Siinä oli sitä äitienpäivän onnea ihan riittämiin. Myöhemmin sitten tuli kyllä kakkukin ja itse tehdyt kortit. Ihan perinteisillä linjoilla siis oltiin.

Tiedotusvälineissä uutisoitiin näyttävästi Lapsettomien lauantai. Ensimmäinen reaktioni oli, että onko lapsettomien lauantai pakko lanseerata äitienpäivän kylkeen. Aivan kuin sanoakseen, että ette saa äitiyttänne juhlia, kun mekään emme saa. Että olkaa te äidit kaikki ihan hiljaa vaan. Mutta sitten mietin asiaa enemmän ja ehkä se onkin hyvä päivä juuri siinä. Yhä enemmän on äidiksi haluavia, jotka syystä tai toisesta eivät lapsia saa. Äitienpäivä on varmasti kipeä päivä, vaikka jokaisella se oma äiti onkin, ainakin on ollut.

Minulle äitiys ei ole sillätavalla juhlan paikka. Lapset ovat kyllä. Tulin raskaaksi melkein heti silloin, kun lasta ryhdyttiin yrittämään. Lapsi oli toivottu ja raskaus meni hyvin. Tulin äidiksi ihan tuosta vaan, tavallisesti. Olin töissäkin äitiysloman alkuun asti ja olisin voinut olla senkin jälkeen. Lähinnä maha vain kasvoi. Synnytys oli kai aika tavallinen. Sattuihan se ja imukuppiakin tarvittiin, mutta ei siitä mitään traumoja jäänyt. Sitten olin äiti ja arki jatkui. Toinen tuli yhtä vaivattomasti, tai no vaivattomammin syntyi. Äitienpäivä onkin minulle juhla lapsista. Että sain juuri nämä lapset. Omani.