sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Puhetta ja kainaloa

Parisuhdekriisi oli lähellä tätä keskenmenoa odotellessa. Nyt, näin isänpäivänä, se on käynnissä. Keskenmeno ei käynnistynyt omatoimisesti, vaan lääkäri päätti viikolla 12+1, että se käynnistetään. Eilen lauantaina sain sairaalasta ensimmäiset lääkkeet ja huomenna menen saamaan lisää. Lääkärin mukaan näillä viikoilla on jo kohonnut liian runsaan verenvuodon riski ja joudun viettämään päivän siellä hoitohenkilökunnan silmien alla.

Mutta siihen parisuhdekriisiin. Minun kokemukseni oli, että J ei tue minua ja jättää minut yksin. J ei ymmäränyt mitä tehdä, kun mitään ei tapahdu, eikä mihinkään satu. Sitä selvitellessä vähän itkettiin ja oltiin puhumattomia, vähän sanottiin asioita, sitten oltiin paljon kainalossa ja sovittiin. J:kin on päässyt jo tukemaan omasta mielestään, kun alkaa tapahtua. Minulle tarpeellinen tuki on koko ajan tarkoittanut kainaloa ja silityksiä, läsnäoloa ja kuuntelevaa kultaa.

Pelkäsin jo jossakin vaiheessa, että tämä tuen puutteen kokemus jää meidän väliimme. Että kun koen tarvitsevani, en löydä toista ja että se jää kaivamaan. Mutta ymmärsin, että J ei tehnyt sitä siksi, etteikö olisi välittänyt, vaan siksi, ettei osannut. Enkä minä ensin ymmärtänyt neuvoa, että mitä tarvitsen. Puhetta se vain vaati. Ja kainaloa.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Riittääkö henkinen kantti?

Olen raskaana raskausviikolla 10+3 ja odotan keskenmenoa. Lääkäri nimittäin totesi ultrassa, että muuten hyvä, mutta sikiö puuttuu. Olen siis tuulimunaraskaana. Ultran ruudulla oli tyhjä ruskuaispussi, sisältö puuttui. Keskenmenon pitäisi alkaa itsekseen 12 viikkoon mennessä. Jos ei ala, aloitetaan lääkkeellinen keskeytys. Elimistölle olisi omatoiminen parempi. Lääkäri kysyi, että kestääkö henkinen kantti odottaa. Sanoin, että kestää. En nyt kuitenkaan ole enää ihan varma.

Luulen, että tämä on toinen keskenmeno tälle vuodelle. Yksi hento punainen viiva raskaustestisä jo aiemmin ja sitten kaksi viikkoa myöhässä tulleet kuukautiset. Olinko edes raskaana? En tiedä. Ehkä olin, ehkä en. Itkin kuitenkin. Ehkä enemmän sitä, että jos tämä olikin vain yhden mahdollisuuden tilaisuus, joka meni ohi. Että olen kykenemätön jo. Liian vanha. Enemmän itkin sitä, kuin mitään kuollutta. J sanoi, että älä itke. Yritetään uudelleen.

Tämän raskauden tilanteen selvittyä itkin myös. Itkin sitä, että en pysty tekemään J:stä isää. Että en saakaan lasta J:n kanssa. Että meistä ei yhdessä tulekaan vanhempia. Mietin, että saako itkeä, kun mitään ei kuollut, kun mitään ei ollut syntynytkään. Saanko itkeä sitten, kun se kaikki valuu verenä pois?

Syyllistän itseäni. Olen monesti ollut kärsimätön äiti. Huutanut lapsille, kun eivät tottele. En ole ainaisen lempeä. Jos siksi minun ei katsota tarvitsevan lisää lapsia? Olen itsekäs, kun haluan vielä lapsen. Olen jo iän puolestä lapsentekoiän ehtoopuolella. Minun kuuluisi olla onnellinen kahdesta ja keskittyä nykyisyyteen. Ei itsekkäät äidit lisää lapsia enää tarvitse. Tiedän, että J:lle riittäisi nykyisyys. Hän on onnellinen tästä perheestä, joka on. Vaikka tukee minua kaikessa ja haluaa yrittää yhteistä, niin onko silti niin tarkoitettu, että jos en osaa onnellinen tästä hetkestä, minut pakotetaan hyväksymään se? En tiedä, ajattelen joskus monimutkaisesti. Jos olisin parempi ihminen, saisin lapsen.

En tiedä, että onko J puhunut kenellekään yrityksestä. Tuskin. En tiedä puhuvatko miehet jostakin, joka ei ole konkreettista. Joka on vain ajatus. Minä puhuin siskolle. Ja senkin, että olen raskaana. Sitten senkin, että odotan keskenmenoa. Sisko kysyi, että vieläkö yritetään. Sanoin etten tiedä. Enkä tiedäkään. Riittääkö henkinen kantti?

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kuulumisia

Sain lukijalta postia, että kuulumisia odotellaan. Täällä uusperheen arkea eletään. Lomalla oltu, mustikoita syöty, mansikoita pakasteltu. Muutamia aiheita on välillä pyörinyt mielessä, joista voisi kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ei kai ole enää semmoista purkautumisen pakkoa.

Exän kanssa lasten asiat on sujuneet suht mallillaan. Tietenkään ei yhäkään maksa elatusmaksuja ja säännöllisen epäsäännöllisesti säätää sovituista tapamisista, mutta siis yllättävän sujuvasti. Kun ei siis kummoisia odota... Kasvatusperiaatteet on yhä erilaiset, enkä halua niistä hänen kanssaan alkaa vänkäämään, kun tiedän ettei se mitään hyödytä ja pelkkä riita tulee. Keskustelen sitten lasten kanssa uusiksi ja perustelen, että miksi minun kantani olisi parempi. Kuten se kerta, kun isompi ilmoitti, että kun peruskoulu on käyty, niin sitten ei ole pakko tehdä mitään. Että voi vaan maata sängyssä ja pelata pelejä. Iskä sanoi.

Huomaan välillä olevani katkera raha-asioista. Minulla on rahaa riittävästi tavalliseen elämään. Toki auto on 13 vuotta vanha, uudet vaatteet katsotaan ensin kierrätyksestä tai tarjouksesta, mutta mistään ei olla paitsi, mitä tarvitaan. Mutta se exä ei maksa niitä elatusmaksuja ja säännönmukaisesti vaatetta häviää lasten siellä ollessa. Ja sitten lapset tuovat kotiin uudet kivat mukit "Iskä osti tuliaiseksi, kun olivat lomala Italiassa." Tai kun lapsi kysyy saunassa, että "Mikä se tryffeli oikein on? Kun iskällä oli tryffelijuustoa ja tryffeli on kuulemma kamalan kallista." Tiedän, että rahasta ei kannata katkeroitua. Se vaan on näin. Vaikka maksan pankille joka kuukausi lainaa, joka ositusta varten piti ottaa ja jonka mies laittoi sileäksi kolmessa kuukaudessa. Ja vaikka elatusvelvollinen isä ei vaan elätä. Ei vaan huvita. Äiti elättää. Tottakai äiti elättää omansa. Äiti on lapsia halutessaan päättänyt ottaa vastuun. Kasvattaa ja elättää. Rakastaa. Rahaahan se vain on.

J:n kanssa menee hyvin. Välillä riidellään, niinkuin muutkin, mutta arki sujuu ilman ponnistusta. Kotityöt tulevat tehdyksi ponnistelematta. Kumpikin tietää mitä tekee. Rahasta ei riidellä milloinkaan. Ostamisen ajatus on samanlainen. Arki soljuu eteenpäin. Iltasuukko aina oikea, jalat peiton alla toistensa lomassa. Vaikka alkuun oli jotenkin vaikeaa päästää irti ajatuksesta, että ei ole enää minun, yksin minun, elämääni, vaan on tämä yhteinen. Laitoin vasta toukokuussa taloni myyntiin. Pidin sitä ajatuksen tasolla pakopaikkana, että jos tämä ei toimikaan tai jos en haluakaan yhteistä. Sitten palaan kotiin. Melkein vuoden. Ja sitten uskoin, että kyllä tämä toimii, enkä palaa. Talo ei ole tietenkään vielä myyty. Käydään siellä välillä lomailemassa ja pihatöissä.

Tuomioistuimen eropäätöksestäkin alkaa olla kaksi vuotta. Koko eroprosessin käynnistymisestä ajatuksen tasolla jo varmaan viisi vuotta. Jälkeenpäin voin vaan todeta, että ei mikään mitä olisin tehnyt toisin, olisi auttanut sitä liittoa pysymään kasassa. Se oli monella tapaa huono liitto. Eräs ystävä ehkä eroaa. Prosessin käynnistys on ilmeisimmin puolison päätös. Nyt hänellä on se epäuskoinen tuskainen olo, johon lohdutuksen sanat eivät yllä. Mutta niin se vaan on, että ero voi olla hyväksi!

lauantai 2. toukokuuta 2015

Ovia sulkeutuu, että toisia voisi aueta?

Hain opiskelupaikkaa työn ohessa tehtäväksi, mutta en päässyt. Jäin kauas varasijoille. Osasin sitä odottaa ja ehkä vähän toivoinkin, mutta yritin kuitenkin. Yksi ystävä sanoi kuultuaan, että Herralla on minun varalleni nyt muita suunnitelmia ensi talveksi. Siksi en päässyt. Ja saattaahan se vaikka olla niinkin.

Nimittäin yllättäen työnantajani suunnittelee sopimuksen irtisanomista. Siis siitä tehtävästä, jota teen toisen organisaation siipien alla. Eivät siis enää haluaisikaan olla yhteistyössä. Ehkä. Minun mielestäni sopimuksen irtisanominen on taloudellisesti järjetön. Teen talolle ns. helppoa rahaa, mutta ilmeisesti muut syyt nyt painavat. Virtaviivaistaminen ja tiivistäminen, rönsyjen katkominen, perustehtävään keskittyminen. Vaikka taloudellisesti ei olekaan syytä. Yt:t kai lisäävät uskottavuutta joka tapauksessa. Mutta siis nyt vielä neuvotellaan ja katsellaan. "Ei pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä.", sanoi isoherra.

Tempoilevaa on toiminta, kun minulla olisi ollut heinäkuun loppuun saakka määräaikainen sopimus ja päättivätkin sitten tammikuussa vakinaistaa. Ja kohta varmaan irtisanovat. Mutta tätähän se on nykyajan työelämä itse kullakin.

En ole vielä hirveän huolissani tulevaisuudesta. Todennäköisesti joku toinen ryhtyy hoitamaan samaa sopimusta ja minulla on hyvä mahdollsuus päästä uudelle vanhana työntekijänä. Olen hoitanut työni hyvin ja saan suositukset. Ja jos ei ryhdykään ja jos en pääsekään, niin kohtuullisten työmatkojen päässä on useita kaupunkeja, joista voisi töitä saada, jos tästä kotikaupungista ei saisikaan. Minulla on usean eri alan koulutuksia, ei vielä liikaa ikää ja kaunis cv. Mutta eihän sitä tiedä siltikään. Ehkä sillä Herralla on joku suunnitelma, jota en tiedä vielä.

Kuitenkin kun ovia sulkeutuu, niin toisia avautuu.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Puhelinmyyjä

Perjantaina tuli kiinteistöverolappu. Se oli väärin. En tiedä miksi, mutta lapussa oli yhä talon omistus 1/2 minulle ja exälle, vaikka lainhuuto on haettu jo 2013 ja minulle tulleen otteen mukaan kirjattu järjestelmään tammikuussa 2014. Ja nyt tulee laput, että yhteinen? Hermo kiristyi aika lailla. J lohdutti, että kyllä valtiollakin virheitä tehdään. Laitetaan oikaisu. Silti hermostuin. Kuin minun omistusoikeuteni omaan kotiini olisi vaakalaudalla. Kuin joku koittaisi riistää minulta kotini. Vaikka virhehän se vain on.

Lähdin perjantairuuhkaan kauppaan tässä samassa kireässä fiiliksessä. Fiilistä ei auttanut, että kaupasta ei löytynyt sitä mitä tarvitsin ja jouduin menemään vielä toisenkin kaupan perjantairuuhkaan. Kaupassa soi sitten puhelin. Siellä oli puhelinmyyjä. Yllättäen puhelinmyyjä pelasti päiväni.

Tykkään lukea lehtiä. Säilyttelen aikakauslehtiä ja luen niitä vuosienkin päästä uudelleen. Olen vähän huono käymään kirjaston lukusalissa ja huono ostamaan irtonumeroita, joten tilaan pätkiä kotiin. Sanomalehdet on kestona, mutta aikakauslehdet vaihtuu. Fiiliksen mukaan.

Viime viikkoina on ollut kevään ja kesän tuntua, joten olen suunnitellut pihanlaittoa. Mitä istuttelisin, mitä laittaisin. Kevät on tuonut ajatuksiin myös mökkeilyn. Meillä on mahdollisuus käyttää J:n äidin mökkiä. Meille näyttäisi tälle kesälle jäävän hoitovastuu ja sehän sopii hyvin. Kävimme vasta mökillä makkaran paistossa lasten kanssa ja ihana auringonpaiste näytti jo melkein kesältä.

Mutta siihen puhelinmyyjään. Puhelinmyyjä oli kohtelias ja miellyttävä, asiakaspalvelija. Ei pelkästään lukenut puhetta paperista. Tunsi tilaushistoriani siinä firmassa ja tiesi, että tilaus yhdestä lehdestä on päättymässä. Hänellä oli minulle mainio tarjous Meidän mökki-lehdestä, joka on tullut minulle joskus aiemminkin pätkänä. Sanoin heti, että kyllä kiitos, tilaan mielelläni. Mukaan sai pari numeroa jotakin muutakin ja kun vaihtoehdoissa oli Viherpiha, niin kysyinkin, että milläs hintaa sitä saisi tilata. Heti löytyi sillekin tarjous. Ja niin kaupan perjantairuuhkassa olinkin fiilistellyt itseni mökille ja kädet multaan kukkien keskelle. Ei kiukuttanut yhtään.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Isä, lapset ja tärkeät menot

Yllättävän kauan isäviikonloput ovat onnistuneet sovitusti. Joskin nyt on ollut muutama kerta, että exän avovaimo on ottanut lapset vastaan viedessäni, kun ex "tulee myöhemmin illalla". Ilmeisesti töissä tai jossain muussa vastaavassa. Enkä exää välitä nähdäkään, yhtään sanaa ei minulle lapsia viedessäni sano. Minä sanon, että onko jompikumpi ollut kipeänä ja jos jotain erityistä on pakattu mukaan. Mutta ex ei vastaa. Uusi rouva sen sijaan on mukava. Kertoilee viikonloppusuunnitelmia, puhelee edellisistä viikonlopuista.

Mutta nyt piti olla isäviikonloppu. Parillisten viikkojen viikonloppu. Ihan tavallinen. Ei mitään erityistä. Paitsi sitten torstaina tulee tekstiviesti, että heillä on perjantaina menoja. Jos vaikka lauantaina? Isäviikonlopun viettoon on matkaa talvikelillä 2,5 tuntia suuntaansa. Mielestäni näin pienille lapsille kahden yön reissu tällä matkalla on aika minimi. Muuten viikonloppu menee autossa. Nytkin saan sunnuntaina väsyneet lapset. Päästään perjantaisin lähtemään aina jo yhden maissa, joten ollaan perillä ihan hyvissä ajoin. Ja minäkin kotona ennen yötä. Kahvitauolla reissu on helposti melkein kuusi tuntia.

Vastasin, että en tuo lauantaina. Jätetään tämä viikonloppu väliin. Ja että muutoksista soisi ilmoitettavan aiemmin kuin edellisenä päivänä. Siitä tietenkin ex veti porot sieraimiin ja antoi ymmärtää, että olen empatiakyvytön. Siis kun en ole hänelle empaattinen, enkä ymmärrä hänen menojensa tärkeyttä. Mitä tärkeämpää hänellä voi olla koko viikolla, kuin että omat lapset ovat tulossa?!  Ex laittoi vielä, että katsellaan seuraavaa tapaamista sitten myöhemmin. Tarkoittaako se, että seuraavaa parillista harkitaan vai mitä?

Kerroin lapsille, että ei tulekaan isäviikonlopua. Isälle ei sovikaan. Pienempi itkemään, isompi sanoi, että isä ei taida rakastaa meitä.

torstai 12. helmikuuta 2015

Neljä vuotta

Aloitin blogin 12. helmikuuta 2011. Neljä vuotta sitten. Lapset olivat niin pieniä ja minulla oli niin paha olla. Jos en olisi kirjoittanut ylös niitä vuosia, en enää muistaisi. En lue enää juuri koskaan vanhoja tekstejä, paitsi minun ja J:n yhteisiä. Haluan unohtaa ne vuodet.

Tänään töissä naurettiin kahvitunnilla monta kertaa. Olen töissä ikäänkuin ostopalvelunaisena toisen organisaation sisällä. Sen organisaation johtaja oli kanssamme tänään kahvilla. Niin lämmin tunnelma. Reilu. Asiat puhutaan auki ja sitten eteenpäin. Neljä vuotta sitten? Ajoittain hyvää, mutta matkan varrella paljon muutakin.

Hain töiden jälkeen pienemmän päiväkodista. Jonkun toisen lapsi itki suuria kyyneleitä. Potki ja sanoi ettei lähde. Kunnon kiukku, niinkuin pikkuisilla saattaa olla. Omani juoksi kädet levällään syliini. "Äiti! Mennään kotiin!" Miten paljon lapsetkin ehtivät nähdä. Toisilleen puhumattomia vanhempia. Riitoja. Levottomasti nukuttuja öitä. Turvan hakemista äidistä. Ja nyt. Aikuisten läheisyys huokuu lapsiinkin rauhaa. Kenenkään ei tarvitse kiukutella. Tottakai välillä, jokainen, mutta kokonaisuudessaan paljon rauhaa.

Ja minä. Neljä vuotta sitten niin yksin ja pahoilla mielin. En halua edes lukea enää sitä kaikkea ja ottaa niitä aikoja auki taas. Nyt minulla on J. Tuossa vieressäni nytkin. Laittoi tulet uuniin. Silittää välillä kättäni. On lähellä ja läsnä, vaikka ei aina paljon siitä puhu. Ottaa pikkuiseni kainaloon sohvannurkkaan. Auttaa isompaa aamutoimissaan. Kiertää yöksi kätensä ympärilleni ja pitää minusta huolta.

Neljä vuotta.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Opiskellakin voisi

Täytin hakupaperit täydennyskoulutukseen. Vuosi, puolitoista työn ohessa. En varmaan pääse, pisteitä tuli aika huonosti, mutta en ole siitä pahoillani. Täytin paperit ihan ajallaan ja pyysin tarvittavat todistukset hyvissä ajoin. Kuten arvasinkin, todistuksia ei ruvennut kuulumaan. Hektisessä työelämässä jonkun todistuspyyntö on liikaa sen muunkin päälle. Tiedän sen. Tein sitten luovan ratkaisun niiden puuttuvien todistusten suhteen. Voi olla, että ei mene läpi.

Mietin, että enkö oikeasti halunnutkaan koulutukseen, kun en enempää ponnistellut niiden todistusten eteen. Kun en ollut pahoillani vähistä pisteistä. Eikö minulla ollutkaan halua? Miksi hain? Pakko ei olisi ollut. Koulutus kyllä auttaa työssä ja tuo vähän lisää palkkaa, mutta pakollinen se ei ole. Riittääkö motivaatio, jos silti pääsenkin?

Oli aikoja, jolloin kaikki energia meni suoriutumiseen päivästä toiseen. Ei jaksanut muuta. Ei ehtinytkään. Kantoi puut, pesi pyykit, teki lumityöt, laittoi ruuat, hoiti lapset, kävi kaupassa. Nyt ehtii lukemaan, ompelemaan. Katsomaan brittisarjoja televisiosta. Nyppimään kukista kuivia. Tänä keväänä ehtii ja jaksaa laittaa siemeniäkin itämään, jos haluaa. Opiskellakin voisi, jos sattuisi pääsemään, mutta pakko ei ole.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Keveä ja seesteinen

Vaihdoin tässä yksi päivä blogin ulkoasua. Vähän niinkuin verhoja ikkunaan, fiiliksen mukaan. Alkujaan blogin värit olivat hyvin tummat, niinkuin kirjoituksetkin. Sitten kun väriä elämään alkoi löytyä, vaihdoin blogiin värikkäämmän ulkoasun. Nyt tuntui, että blogi tarvitsee uudet vaatteet. Vaaleat, keveät, seesteiset. Ei mitään rajua. Rauhallista. Sillä sellaista on elämä nyt.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Televisiosta tulee hiihtoa

Lauantai. Lapset ovat kotona tämän viikonlopun. Pienempi kysyi eilen, kun hain päiväkodista, että eihän olla menossa mihinkään, ollaanhan kotona. Ja niinhän me ollaan. Kiireetön lauantai. Minä imuroin, J teki lumitöitä. Lapset rakensivat jotain lumiukon tapaista pihalle. Aamupalaksi keitin kaurapuuroa ja lasten toiveesta otin pakastimesta vadelmia ja mansikoita siihen päälle. Lounaalle keitin kasvissosekeiton. Paljon parsakaalia pienemmän toiveesta.

Nyt mietin, että nukkuisiko päiväunet vai ei. Iltapäiväkahville laitoin illalla hyytymään omenakakkua. Voisi nukkua sinne saakka. Istun olohuoneessa ja kuuntelen toisella korvalla hiihtoa televisiosta. Hiihdon kuuntelu tuo aina turvallisen tunteen. Tutut äänet, suksien suhina, kun hiihtäjä ohittaa kameran, lehmänkellojen kalke, kun katsojat kannustavat, selostajan tasaisen rauhallinen ääni sijoituksia kertoessa väliaikapisteeltä. Hiihto on jotenkin niin ikuista. Aina sitä on televisiosta tullut ja varmaan tulee jatkossakin. Mitään pahaa ei tapahdu silloin, kun hiihtoa kuuntelee. Niin on aina ollut.

Eilen sanoin J:lle, että voisin kirjoittaa blogiin, mutta mitäs kirjoittaisin. Blogi on tehty valitusta varten ja nyt ei ole mitään valitettavaa. Kaikki on hyvin. Mihinkään ei satu, maha on täynnä, laskut maksettu ja tilillä rahaa, autokin toimii, töissä kivaa, koti on siisti, lapsetkin kilttejä. J ottaa kainaloon, kissa tulee syliin kehräämään. Televisiostakin tulee hiihtoa.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Avioliitosta

Mikä järki on mennä naimisiin? Mihin se yhteiselo siitä kummenee? Kun erosin exästä, ajattelin, että tämä on nyt nähty. Naimisissaolo nimittäin. Ei anna naimisissaolo mitään parannusta suhteeseen, jos siinä ei hyvää muuten ole.

Miksi alunperinkään menin naimisiin? Juhlia ei vietetty, joten "päivä prinsessana" ei ollut syy. Lapsia ei ollut, eikä ollut tulossakaan. Olimme olleet aviossa nelisen vuotta ennen esikoisen syntymää. Silloin tuntui, että tässä on mies johon haluan sitoutua. Että voin sen kyllä ääneen sanoa muillekin. Se että tuli avioero, ei johtunut naimisiinmenosta. Ero olisi tullut, vaikka olisimme olleet avoliitossa. Tietenkin, kun olin tyhmä, sain maksaa erosta, mutta sekään ei ollut itsessään naimisiinmenon vika, vaan oma vikani.

Kun J:n kanssa ryhdyimme yhteen, sanoin heti alkuun, että minä en sitten mene naimisiin. Että kymmenen vuoden päästä voin harkita kihloja ja toisen kymmenen päästä naimisiinmenoa, jos hyvältä tuntuu. Että se avio-asia on jo nähty. Kuitenkin kihloihin meno tuntui olevan tärkeää J:lle ja sitten minusta alkoi tuntua, että voisin minä J:n kanssa mennä, vaikka kenenkään muun kanssa en. Ennen sitä käytiin keskustelu, että minä en sitten sormusten nakkeluun ryhdy. Jos ne laitetaan, niin ne on sitten. Että pitää sitoutua, jos kerran aikoo. Ja että naimisiin en siltikään ole menossa, kihloissaolo riittää sitoutumisen osoitukseksi. Poikkeuksen tekisi yhteinen lapsi. Jos sellainen tulisi, niin olen niin vanhanaikainen, että haluan lapsia vain aviossa.

Sitten muutimme J:n kotiin. Minä, lapset ja kissa. Menin uuteen työhön uudelle paikkakunnalle. Rakensin uuden elämän minulle ja lapsilleni J:n siipien suojaan, J:n kotiin, J:n rakkaiksi. Kerran saunassa puhuttiin siitä, että jos J kuolee, niin minä ja lapset joudumme etsimään uuden kodin, joku muu päättää, että miten J haudataan ja J:n omaisuus jaetaan suvulle. Ja jos minä kuolen, ei J ole minulle tai lapsille virallisesti kukaan. Äitini, jonka kanssa en edes tule toimeen, varmaan päättäisi hautapaikan. Lapset menisivät isälleen ja äidistä tuskin sen koommin puhuttaisiin. Että nyt ollaan perhe ja sitten ei oltukaan oikeasti.

Sukunimiasia oli eron aikaan mielestäni miulle aivan selvä. Olen tällä nimellä tehnyt työuraa melko pätkän, lapset ovat tämän nimisiä, enkä koe tyttönimeä enää omakseni. Nimihän se vain on. Ex ei asu samalla paikkakunnalla, nimi ei ole erikoinen, se on nimi siinä kuin muutkin. Että kyllä kelpaa minulle. Mutta sitten täällä uudessa elämässä nimi alkoikin muistuttaa exästä. Kuin olisin nimen kautta yhä sidottu häneen. Merkitty hänen naisekseen, hänen perheekseen.

Kun J sitten kosi, sanoin tietenkin kyllä.

Rakkaus itsessään ei tarvitse virallistamista. Me itse tiedämme, kuinka rakkaita olemme. Me itse tiedämme, kuinka rakkaita aiomme jatkossa olla. Silti sen rakkauden saa osoittaa toisillekin. Näyttää maailmalle, että tässä on ihminen, johon sitoudun. Jos ero tulee joskus, mitä tietenkään emme toivo, ei se ole juuri sen kummempaa kuin avoliitostakaan. Muutama paperi enemmän, yhtä paljon sattuu sieluun. Avioehdot on avioeroja varten keksitty, ei elämäänsä tarvitse aikuisten ihmisten enempäänsä sotkea. Ehkä näin molempien ollessa toisella kierroksella avioliittokin tulee järkeväksi.

Lisäys: kysyin J:ltä, että miksi hän halusi naimisiin kanssani. Vastaus oli jotakuinkin, että hän haluaa olla kanssani loppuelämänsä. Siksi.

torstai 1. tammikuuta 2015

Vuosikatsaus

Niin se meni vuosi 2014. Ohi on. Onnellinen vuosi. Paljon muutoksia, uusi koti ja uusi työ. Uusperheen arki. Uusi paikkakunta. Paljon uusia ihmisiä. Ja kuitenkin tavallaan kaikki vanhakin. Vanha koti "mökkinä", vanhat työkaverit olemassa, kun työnantaja kuitenkin säilyi samana. Lapset ja kissa niinkuin ennenkin. Ja J tietenkin.

Vasta nyt loppusyksyllä ymmärsin kuinka töissä oli keväällä paha olla. Aivan liian kiire, sekava tehtävänkuva, riitely esimiehen kanssa, ilmassa leijuvia asioita, uhkaava ja painostava tunne. Työaika, joka ei riittänyt koskaan. Sitten vaihto uuteen ja alkuahdistuksen jälkeen niin ihana työ. Ihanat työkaverit. Ihana johto. Hyvää ruokaa, pullaa kahvilla, eikä kiire. Mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä,  mahdollisuus suunnitella itse.

Lapset ovat hekin alkuahdistuksen jälkeen asettuneet hyvin uuteen. Vanhan kaipuu on loppunut, pienempikin puhuu jo päiväkodin kavereista lämpimästi. Ensin hän vain kaipasi vanhoja kavereitaan. Että vanhassa kaikki oli paremmin. Isompi asettui helpommin. Sai heti kavereita, oli ylpeä, kun osasi uuden koulumatkan ja sai olla iltapäivisin yksin kotona. Kesän alussa lasten isäkin taas muisti lapsensa ja on tavannut syksyn säännölliseti. Myös isän puolen isovanhempia lapset ovat tavanneet. Joulun korvilla tuli ensimmäinen elatusmaksukin! Ilmeisesti ex-mies on saanut töitä. Lähes  puolitoista vuottahan niitä nyt on rästissä.

Minä ja J. Meidän kokonainen vuotemme. Vaaleanpunaista paljon, kipuilua uusperheen arjesta, toiveita ja tarpeita yhdessä ja erikseen. Unelmia. Riitojakin ja rajojen hakemista. Mitä minä tarvitsen ja mitä sinä? Kuinka se kerrotaan ääneen? Mikä on minulle tärkeää? Mikä sinulle? Miksi haluan jotain ja miksi en? Miksi sinä? Kuitenkin koko ajan vahva olo kumppanuudesta ja oman puoliskon löytymisestä. Se iltasuukko aina oikea. Yhteinen aamukahvi. J huolehtimassa minunkin asioistani. J:n käsi ympärilläni. Nuotiolla paistettuja makkaroita koko perheelle. J opettamassa lapseni hyppimään laiturilta. Vuoden päätteeksi teimme suhteellemme vahvistuksen ja menimme naimisiin. Me kaksi yhdessä, vahvasti. Perheenä.