Vaikka olen kirjoittanut tänne lähes pelkkää hyvää ja ihanaa parisuhteesta, ei se tarkoita etteikö meilläkin joskus olisi niitä huonompiakin hetkiä. Sanoin yksi päivä J:lle, että lukijat ansaitsevat nyt tämän onnen, kun ovat jaksaneet seurata sitä surkeutta niin pitkään. Minäkin olen. Siksi en juuri huonoista päivistä kirjoita. Mutta silti meillä on ihan tavallinen parisuhde, jossa ei ole pelkkää myötämäkeä.
J riitelee epäreilusti. Minun mielestäni. Minäkin kai riitelen epäreilusti J:n mielestä. J nimittäin mököttää, mitä en osaa käsitellä yhtään. Mökötys alkaa aina yhtäkkiä jostakin, jota en käsitä. Ja minä itken, mitä J ei osaa käsitellä yhtään. Emme riitele oikeastaan milloinkaan mistään arkisesta, ei milloinkaan mistään jokapäiväisestä, ei lastenkasvatuksesta, ei kotitöistä, ei rahasta. Riidat tulevat luuloista. Kun minä luulen, että J ei välitä, että en kelpaa, että J ei halua ottaa huomioon. Ja kun J luulee, että minä en usko ja luota, että minä en hyväksy, että minulle ei kelpaa. Tai ainakin luulen niin. Emme kumpikaan korota ääntämme, paitsi jos riitelemme viestillä. Riitely on ihan hiljaista. Kunnes tehdään sopu. En osaa käsitellä hiljaista riitelyä. Riita näyttäytyy minulle kylmänä ja etäisenä. Jonain, johon en pysty tarttumaan.
Pienempi itki yksi päivä muuttoa. Suurilla kyyneleillä. Kysyin, että mikä siinä muutossa itkettää. Pienempi sanoi, että jos sitten tulee minulle ja J:lle riita. Ja sitten pitää muuttaa taas. Pieneltä lie mennyt usko parisuhteeseen. Sanoin, että suukotellaan vaan kaikki, ei riidellä ollenkaan. Tehdään niin.