Olen tehnyt elämässä usein nopeita päätöksiä. Heittäytynyt uuteen mahdollisuuteen pelkällä intuitiolla. Useimmiten on onnistunut. Joskus on mennyt metsään, mutta yleensä vasta ajan kanssa. Jos joku asia tuntuu hyvältä, se tuntuu. Jos joku asia epäröittää, ei se pohtimalla yleensä kallistu positiivisen suuntaan. Vain vahva ja täysi tunne asian onnistumisesta saa tekemään päätöksiä uuden suuntaan. Nopeitakin päätöksiä.
J tuntui vahvasti oikealta heti. En pelännyt. Tuntui, että tunsin J:n. Meidän logiikkamme meni samaan suuntaan. Ja menee yhä. En pelkää muuttaa kotiani J:n luo. Tietenkin mietityttää, että miten arki asettuu, mutta enemmän se mietityttää, että osaanko minä antaa J:lle riittävästi tilaa omassa kodissaan kuin se, että J tekisi jotain. Olemme etukäteen sopineet rahankäytön ja yhteiset menot, kotitöiden jaon, oman ajan ja yhteisen ajan käytön. Olemme olleet samaa mieltä ilman neuvotteluja. Sopiminen on käynyt helposti.
Se mietityttää, että kuinka paljon vastuuta lapsista voin sälyttää J:lle. J on halukas vastuun ottamaan, mutta mietin, että miten paljon suhdetta syö ajan kanssa se, että aamuisin pitää saada liikkeelle minun kiukuttelevia lapsiani rauhallisen aamuhetken sijaan? Että kuinka paljon ryhdyn kantamaan yksin vastuuta arjesta sen takia, että lapset eivät ole J:n biologisia. Ja syökö se suhdetta? J ei ole sanonut yhdelläkään sanalla etteikö hoitaisi, etteikö tekisi, etteikö ottaisi vastuuta. Kai se uusperheen arki vaatii vain totuttelemista.
Toinen nopea päätös tässä oli siirtyminen uusiin tehtäviin. Uudessa työssä on tuttuja elementtejä, mutta paljon uutta ja vierasta. En itseasiassa tiedä, osaanko sitä työtä tehdä. Uskon, että osaan, mutta en tiedä. En tunne ketään uudesta työpaikastani, en ole koskaan käynyt siellä. En osaa sen työpaikan kirjoittamattomia tai edes kirjoitettuja sääntöjä ja itse työkin on minulle suurelta osin outoa. Mutta en pelkää sitäkään. Minulla on vahva tunne, että kaikki menee hyvin.
Toivottavasti olen oikeassa päätöksissäni.