Kun nyt olen siinä onnellisessa tilanteessa, että aluillaan on suhde, olen joutunut miettimään sitä paljon. Mikä on tämän suhteeksi sanotun orastavan verson kasvatuksen ja vankistamisen kannalta oleellista? Mikä siihen antaa voimaa? Kuinka keskeneräinen saan olla? Kuinka paljon vanhaa pitää pystyä jättämään taakse, että uusi mahtuu kasvamaan?
Selvää on, että näillä taustoilla olen monesta asiasta epävarma, epäluuloinen, pelokaskin. En osaa luottaa, en osaa heittäytyä. Haluaisin, mutta en pysty. Tietenkin tämä tuli liian äkkiä eron jälkeen. Olisin tarvinnut aikaa kasvaa ja eheytyä, mutta nyt meni näin. En todellakaan jätä käyttämättä tätä mahdollisuutta, jonka kohtalo heitti eteeni. Mutta nyt tässä orastavassa versossa joudutaan käyttämään energiaa ja voimavaroja siihen, että minä uskaltaisin olla.
Minkä verran minun mustat muistoni vievät valoa suhteelta? Tukahdutanko sen käytökselläni? Tähän saakka ritarini on vastannut kaikkeen epävarmuuteeni, ahdistukseeni ja pelkooni lempeästi, kannustavasti, viisaasti. Ehkä nainen saa olla heikko, eikä suhde siihen kaadu? Mutta missä vaiheessa minun täytyy pystyä katsomaan vain eteeni, eikä taakse ja eteen, taakse ja eteen ja vielä vilkuillen sivuillekin?