Mielessä tuntuu pyörivän taas hirveästi kaikenlaisia kysymyksiä. Huomaan, että blogipäivityksiä on melkein päivittäin, kun välillä mentiin jo melkein yksi per viikko -vauhtia. Postausten määrä lienee suoraan verrannollinen päässä pyörivien kysymysten määrään. Nyt olen huolissani enimmäkseen kahdesta asiasta.
Ensimmäinen koskee lapsia. Osaanko ja jaksanko olla hyvä äiti? Tuleeko lapsista onnellisia? Onko tästä erosta ja perhe-elämästä jäänyt lapsille loppuelämän traumoja? Kun en jaksa, mitä teen? Jaksan vain? Välillä tuntuu, että lasten näkökulmasta käyttäydyn aivan kaksijakoisesti: pidän kuria ja vaadin, olen tiukka, huudan väsyneenä, välillä sanon, että antaa olla ja sitten ja sitten toisaalta hemmottelen, pidän kainalossa, ostan leluja, leivon pullaa ja paistan vohveleita. Tehdään kaikkia kivoja juttuja ja taas toisena päivänä en jaksa tehdä oikein mitään muuta kuin pakolliset. Miten lapset kokevat minun kipuiluni?
Toinen koskee minua naisena. Nyt tuntuu, että joka toinen päivä olen sitä mieltä, että näin on hyvä. Minä ja lapset olemme hyvä perhe. Elämä on hyvä ja täysi näin. Ja sitten joka toinen päivä kaipaan hirvittävästi aikuista seuraa. Läheisyyttä, lämpöä, kosketusta, kumppanuutta. Koen, että kun olen äiti, olen jotenkin niin täysin ja vain äiti. Että haluaisin olla myös nainen, en pelkkä aikuinen, vaan nainen. Ja että ollakseni nainen, tarvitsen siihen miehen. Haluaisin niin koskettaa miestä, tuntea ihon käsieni alla, painaa pään kaulakuoppaan ja nuuskia miestä, olla lähellä. Ja nyt siis selvennyksenä, että en puhu ex-miehestä, vaan jostakin muusta miessukupuolen edustajasta.
Nyt kuitenkin olen taas se kiva äiti ja menen leipomaan korvapuusteja lasten kanssa. Taikina on jo kohonnut.