Eiliseen kirjoitukseen kommentoitiin, että mikä tai kuka minua kannattelee sillä aikaa, kun minä kannattelen miestä. Niin. Mikä kannattelee? Vastasin kommentoijalle, että viimeaikoina on työpaikan sivusuhde kannatellut. Että siihen suuntaan on suunnattu kiukuttelut ja siitä suunnasta on saatu tukea ja ymmärrystä. Näin se on mennyt.
Jäin miettimään tätä kannattelu-asiaa. Että tottahan se on, että kannattelua tarvitaan. Ei sitä ihan yksin ja ilman mitään tai ketään jaksa kukaan. Minua kannattelee työpaikan sivusuhteen lisäksi muutama muukin asia. Lapset kannattelee sillä lailla, että on vaan jaksettava lasten takia. Pakko vaan mennä päivästä toiseen joka tapauksessa ja huolehdittava kaikki asiat. Haluan antaa lapsille tavallisen elämän. Lasten ei tarvitsisi kärsiä siitä, että aikuisten elämä ei ole kohdillaan. Lasten elämä saisi silti olla. Toinen asia, joka kannattelee myös on työ. Töissä tietenkin elän kaksoiselämää eli olen onnistunut ja menestynyt, innostunut ja kehittävä. Ihan jotain muuta kuin oikeasti. Tai sitten olen oikeasti niin ja kotona vaan olen ihan jotain muuta.
Ymmärrän kyllä, että miehestä tuntuu, että vain minä kannattelen ja siksi se ajatus erosta ahdistaakin niin paljon. Jokainen tarvitsee kannattelua. Näinhän se on. Pitäisi vain miehen löytää muutakin kannattelua kuin minut. Vaikkapa lapset ja työ (tai tässä tapauksessa opiskelu)...