Keskusteluja

Käytiin miehen kanssa toissailtana taas keskustelu. Sanoin heti kohta keskustelun alkuun, että olen luvannut muuttaa ja yrittää siellä uudessa, että tämä ei ole nyt erokeskustelu. Mutta että haluan puhua, kun asiat ahdistaa. Puhuin siitä, miten koen, että en enää rakasta häntä ja että miten minä en usko, että enää rakastankaan. Että riittääkö se avioliitoksi, jos arki menee eteenpäin ja ollaan asiallisesti, mutta ei rakasteta? Puhuin siitäkin, että miten olisin halunnut kumppanuutta ja samaan suuntaan katsomista. Jonkun jakamaan minun unelmani, jonkun jolla olisi samat unelmat.

Keskustelu meni yllättävän hyvin, kun mies ei ahdistunut siitä, että olen eroamassa. Vaikka siis siitähän minä puhuin käytännössä. Mies tietenkin halusi puolustautua. Että miten hän nyt on tehnyt parhaansa, hoitanut lapsia ja koittanut huomioida minua. On yrittänyt olla hyvä mies ja isä. Myönsin minä, että selvää edistystä on tapahtunut. Mutta sanoin senkin, että joskus vaan avioliitot purkautuvat, rakkaus syystä tai toisesta loppuu, vaikka molemmat olisivat hyviä ihmisiä ja tekisivät parhaansa. Että aina se ei riitä.

Mies tulikin sitten siihen tulokseen, että meillähän oikesti onkin kaikki hyvin, mutta kun minusta on nyt tullut päällikkö, niin olen nyt niin olevinaan. Että olen tullut mielestäni niin tärkeäksi, että tavallinen perhe ei kelpaa. Ja päällikköhän olen nyt sitten ollut reilun viikon. Eiköhän tämä aviokriisi ole pikkuisen kauemmin ollut menossa?! Ei se mies ymmärrä. Mutta siis lopputulemana kuitenkin ilmapiiri jotenkin parantui. Käytiin kahdestaan saunassakin. Oltiin niinkuin aikuiset.