Suostumisesta

Edellistä kirjoitustani ahdistavasta läheisyydestä kommentoi joku, että tietenkin mies mököttää, jos lähentely-yritykset on torjuttu. Ja että kestää kauan, ennen kuin torjuttu kokoaa itsensä taas seuraavaan kertaan. Jäi sellainen kuva kommentista, että minun olisi kuitenkin pitänyt suostua, ettei miehelle tule paha mieli. Että lähentelyihin parisuhteessa pitää aina lähtökohtaisesti suostua, ettei toiselle tule paha mieli. Saatoinhan ymmärtää väärinkin.

Jäin miettimään. Paljonko ylipäätään tästä kriisistä johtuu siitä, että olen vuosien saatossa ajatellut enemmän miehen pahaa mieltä kuin omaani? Olisiko pitänyt jo aikaisemmin sanoa, että en halua? Olipa kyse nyt sitten läheisyydestä tai jostain muusta. Olisiko se auttanut, vai olisiko tilanne kuitenkin sama? Kestääkö hyvä parisuhde sen, että kieltäydytään? Että ajatellaan itseä, eikä toista? Ehkä parisuhde pysyy hyvänä, jos aina ajatellaan toista, molemmat ajattelevat toista. Mutta jos toinen ajattelee itseään ja toinen sitä toista, niin silloinhan toisen tarpeet jäävät kokonaan huomiotta.

Jos miestä ei seksi lainkaan kiinnosta, eikä huvita, niin sen huomaa aika äkkiä jalkovälin lerpusta ulokkeesta. Mutta jos naista ei lainkaan kiinnosta, ei huvita, niin mistäs sen muutoin huomaa, kuin että nainen sanoo? Sanoo, että en halua. Eikö siihen ole oikeus? Eihän siitä tarvitse kenenkään suuttua, käydä mököttämään. Ei aina voi haluta. Pitäisikö kysyjän katsoa peiliin, että olenko tehnyt tarpeeksi toisen eteen, niin että hänellä on hyvä mieli ja rento olo? Että hän haluaa olla lähelläni ja kokee sen turvalliseksi? Kokee itsensä haluttavaksi ja alkaa itsekin haluta?

Loppuun vielä tarkennus eiliseen; mies ei varsinaisesti lähennellyt. Halusi vain istua vieressä ja pitää kiinni. Ymmärtää kai hänkin jo, että sekin on myönnytys ja iso ponnistus. Ja istuin minä aikani. Mies kiitti aamulla.