Itkemiseksi meni

Olin eilen vanhalla kodilla siivoamassa. Torstaina vietiin huonekalut ja nyt ehdottomasti suurin osa tavarasta on siirretty. Vielä on tavaraa nurkissa ja varastoissa. Sellaisia huonekalujakin on, jotka ovat menossa varastoon tai kierrätykseen. Mutta suurin osa on poissa. Olohuonekin oli aivan tyhjä, lamput vain katossa, verhot vielä ikkunassa ja yksinäinen taulu seinällä. Astuin sisään olohuoneeseen, laitoin valot päälle ja annoin katseeni kiertää tyhjässä huoneessa. Sitten tuli itku. Syvältä sydämestä.

Itkin niitä kaikkia menetettyjä unelmia. Itkin oman talon menetystä. Onnellisen perheen menetystä. Puutarhan menetystä. Sen menetystä, että lapsilla on tilaa leikkiä Sen menetystä, että lapset pääsevät pieneen kyläkouluun sitten joskus. Itkin niitä kaikkia pesällisiä puita, joita olen uunissa polttanut. Itkin itse maalattuja seiniä ja itse valittuja kaakeleita. Itkin niitä jouluja, joita olohuoneesa vietettiin. Kaikenlaista. Talo ostettiin silloin, kun odotin esikoista. Elämän piti olla hienoa ja tulevaisuuden kaikin puolin mahtavaa. Miten onkaan käynyt?

Itkemisestä ei meinannut tulla loppua. Itkin vain. Kiersin huoneesta toiseen, laitoin tulet makuuhuoneen uuniin ja leivinuuniin, että lämpiäisi. Samalla itkin. En meinannut päästä siivouksessa edes alkuun siltä kaikelta itkemiseltä. Keitin sitten kahvit ja lähetin ystävälle viestin, että on niin paha olla. Pelkkä viestin lähettäminen jo auttoi, että en kuitenkaan ole yksin. Ystävä vastasi, että kaikki järjestyy kuitenkin lopulta. Kuivasin kyyneleet ja siivosin koko päivän.