torstai 1. toukokuuta 2014

Likainen ja joustamaton

Nyt on exän kanssa sovittu, että hän tulee tapaamaan lapsia sunnuntaina. En tiedä tuleeko. En ole vielä puhunut lapsille mitään. Varmistan lauantai-iltana, että onko suunnitelma yhä voimassa ja sitten ehkä kerron. Tai sunnuntaiaamuna. Ex tulee avovaimonsa kanssa. Kysyi kohteliaasti, että sopiiko se. Ilmeisesti siis yhteiseloa jonkun naisihmisen kanssa asutaan. Menevät lasten kanssa makkaranpaistoretkelle. Muutama tunti. Se on hyvä aika näin ensimmäisellä kerralla. Saattahan sekin olla liian pitkästi osapuolille, mutta kun eivät mene kovin kauas, niin voihan lapset palauttaa.

Koitan olla provosoitumatta. Koitan olla ystävällinen ja kohtelias. Vaikka ex onkin mielestäni liero paska, ei välitä muista kuin itsestään, ei ole maksanut yhtäkään elatusmaksua, eikä ole hakenut loppuja tavaroitaan, joista osa on pihan tukkeena ja ärsyttävät minua harva se päivä. Viimeksi exän kanssa olen asioinut tammikuussa, jolloin riideltiin irtaimistosta. Ei siis siitä, mitä ex olisi halunnut mukaansa, vaan siitä, että hakisi omansakaan. Hänhän olisi halunnut irtaimiston rahana ja minä olisin antanut tavarana. Riita siis päättyi ratkaisemattomana, mutta hän nouti sen läjän, jonka autokatokseen olin kantanut. En tiedä, että aikooko hän jotain irtaimistoa jossakin vaiheessa olla vailla ja kauanko tämä välitila taas kestää. Siis se, että hän pitää jalkaa tontillani tavaroillaan, eikä selkeästi sano, että irtaimisto on nyt jaettu tai että haluan vielä nämä.

Huomaan miettiväni tätä tilannetta, lasten suhtautumista, exää, avioeroa ja sitä avioliittoakin vähän päästä. Vanhat valtaavat mieleni. Tulevaisuus pelottaa. Eihän siinä mitään, jos kaikki sujuisi hyvin, mutta ellei ihmettä ole tapahtunut, juuri mikään ei suju hyvin. Ei ole koskaan sujunut. Jos ex aikoo ikäänkuin säännöllisesti tavata lapsiaan, tarjolla on petettyjä lupauksia, myöhästyneitä ja siirtyneitä aikatauluja, peruttuja suunnitelmia, unohdettuja tavaroita, itkeviä ja kiukkuisia lapsia, riitelyä milloin mistäkin, rahankerjuuta "lasten tarpeisiin, kun lapsilla kuitenkin olisi oikeus isäänkin", vaikka isä olisikin käyttänyt viikonloppuun tarvittavat rahat johonkin muuhun. En millään haluaisi.

Tunnen itsenikin näiden mietteiden keskellä huonoksi. En yhtään ihanaksi. Tunnen olevani jotenkin likainen. Likainen ja ruma. Se tekee minut äreäksi, tai no ei ehkä äreäksi, vaan joustamattomaksi. Mieleni tekisi mököttää, vaikka eihän mikään tästä ole läsnäolijoiden vika. Se saa minut tuntemaan itseni vieläkin huonommaksi. Olen äreä viattomille. Mitenkähän tästä pääsisi ohi?