torstai 15. toukokuuta 2014

Isänsä piirteitä?

Isompi oli tänään koulun kanssa kevätretkellä. Retki meni hyvin, kivaa oli ollut. Hurjan kivaa! Kivaa päivää varjosti vain suuttunut äiti, jollaisen hän sai, kun huomasin, että repussa ei ollutkaan hattua ja toista hanskaa. Rahallisesti tappio oli varmaan kympin luokkaa. Normimeininkiä lapsiperheessä, hukkuu tai menee rikki. Valitettavaksi menetyksen tekee se, että kyseessä oli kaikkein lempisin hattu. Ihan ehdottomasti. Ja nyt siis hävinnyt.

Mutta siihen suuttumiseen. Sen aiheutti itse hatun häviämisen lisäksi pojan asenne. Olkien kohautus ja tyyni toteamus "Jäi jonnekin." Niin selvästi mieleeni nousi kuva hänen isästään, jolla meni aina tavarat hukkaan. Puhelimet, puhelimen laturit, sateenvarjot, lompakot, silmälasit, hatut, hanskat, takit. Kaikki minkä saattoi käsistä päästä. Sitten olkien kohautus "Jäi jonnekin." Voi miten sellainen asenne suututti aina. "Mitä väliä?" Ja kuka maksoi? Keneltä ensin lainattiin ja sitten hukattiin?

Suutuin varmaan pojalle vähän kohtuuttomasti. Sanoin, että maksaa omista rahoistaan uuden, eikä valita yhtään kertaa, että hattu on huono, kun kerran jättää lempihattunsa maailmalle. Että yhtään valitusta mistään hatusta en kuuntele. Ikinä.

Poika meni omaan huoneeseensa. Tuli jonkun ajan päästä takaisin silmät kyynelissä ja kysyi, että tehdäänkö sopu. Tehtiin tietysti. Halasin pitkään ja pörrötin tukkaa. Lupasin soittaa retkipaikkaan, että löytyisikö hattu vielä. Ehkä me molemmat opimme jotakin tänään. Poika pitämään huolta tavaroistaan ja minä olemaan syyttämättä lasta hänen isänsä virheistä.