Viikolla ajattelin yhtä eronnutta työkaveria. Hän vaikuttaa monen mielestä itsekkäältä ja yhteistyökyvyttömältä. Minäkin pidin häntä sellaisena. Olen nyt eroprosessin vaiheissa tutustunut häneen työkaveruutta enemmän ja olenkin tullut toiseen tulokseen. Hänen eronsa oli raju ja äkkinäinen, miehen aloitteesta tapahtunut. Tämä työkaverini jäi kolmen lapsen kanssa yhtäkkiä omakotitaloon vailla valmiuksia selvitä. Hänen exmiehensä on lisäksi riitauttanut kaiken; lasten huollot ja tapaamiset, osituksen, elatusmaksut, naisen tavan olla ja elää eron jälkeen, naisen tavan kasvattaa lapsia. Ja mies tekee näitä aina uudelleen ja uudelleen. Yhä.
Olemme jutelleet monesti. Avioliitosta, parisuhteista, lastenkasvatuksesta, avioerosta, perheterapiasta (meillä oli sama perheneuvoja), työstä, miehistä, uusista suhteista, maailmasta. Olen tullut tulokseen, että hän kaiken kokemansa jälkeen oikeutetusti pitää kiinni omastaan. Omasta tahdostaan, omasta ajastaan, omista mielipiteistään. Oikeudestaan olla itsensä. Hän on haluton kompromisseihin asioissa jotka kokee liian lähelle meneviksi. Hän kokee voimakkaan kielteisesti kaiken sanelun ja neuvottelematta tai edes tiedottamatta tapahtuvat muutokset. Mutta ystävilleen ja perheelleen hän on lämminsydäminen, antelias, lempeä. Kuuntelee ja tukee.
Ihailen häntä. Hän uskaltaa olla vahvasti itsensä. Tietää mitä tahtoo ja menee kohti. Pitää lähellä vain itselleen hyvää tekevät ihmiset, eikä välitä muiden mielipiteistä. Ei käytä energiaansa asioihin ja ihmisiin, jotka tuovat pahaa mieltä. Hemmottelee ja palkitsee itseään. Hän on suoriutunut loistavasti. Ihanat lapset, ihana koti, vahva ote työhön. Toivon, että osaisin minäkin paremmin pitää kiinni itsestäni.