sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Aivan sama

Tänä viikonloppuna en taas ole jaksanut olla miehelle ystävällinen. Hänen isänsä eli lasten ukki eli minun appeni oli kyläilemässä. Mies molempina viikonlopun aamuina oli krapulaisena sängyssä sillä aikaa, kun lapset pyörivät ukin ympärillä ja minä ehtoisena emäntänä ja kunnon miniänä keittelin appiukolle kahveja, toisena aamuna vieläpä synttärikahveja ja pidin huolta kaikesta. Lapset yrittivät useaan kertaan herättää isäänsä, joka ilmoitti vielä vähän aikaa nukkuvansa.

Tänä avioeron harkinta-aikana miehen yritykset ovat jääneet ensimmäiseen kuukauteen. Mies kyllä hakeutui a-klinikalle, mielenterveystoimistoon, kriisikeskukseen ja minne lie, mutta tsemppivaihe avioliiton pelastamiseksi oli kovin lyhyt. Mies on saanut laatikollisen pillereitä ja sairaslomaa, joilla luulee pelastavansa nahkansa. Minulle on aivan sama, kuinka miehen käy. Kyllä varmastikin ystävälliset systeemin tädit hänet hoitavat siinä vaiheessa, kun ovi käy viimeisen kerran. Joka siis toivon mukaan on pian. Minä en jaksa enää edes alkeellisesti olla kiinnostunut hänen tulevaisuudestaan.

On tämä eron tekeminen sitten väsyttävää. Jahka tämä on ohi, niin taidan olla loman tarpeessa.