Viime päivinä olen ollut suhteellisen onnellinen elämääni. Ei ahdista niin paljoa, ajoittain on jopa onnen tunteita. Arki sujuu melkein mallikkaasti, mies yrittää parhaansa ja kai minäkin parhaani yritän. Huomenna menemme taas perheneuvojalle, jossa jatkoista nyt päätetään. Kai päätös on, että yhdessä jatketaan ja neuvonta sen mukaan. Akuutti kriisi siis ohitettu.
Mutta mistä tämä johtuu? Olen kai tullut siihen tulokseen, että tämä riittää elämäksi. Näin on ihan riittävän hyvä. Olkoot jotkut muut onnellisempia ja elämäänsä täynnä. Minulla on tämä tässä ja sillä selvä. Lapsilla on oikeus vanhempiinsa ja aikuisten on nyt sitten syytä käyttäytyä sen mukaan. Siis minun ja mieheni. Ollaan ihmisiksi. On meillä enemmän kuin pelkkä kämppäkaveruus, jopa jonkinlaista läheisyyttä. Siihen on nyt tyytyminen.