Torstain tapaaminen, sanotaanko nyt valmentajan kanssa, antoi minulle monia miettimisen aiheita. Se kai se oli tarkoituskin. Yhtä juttua mietin eilen, kun odottelin unta. Tai no ehkä enemmänkin nuorimmaisen unta. Mutta siis valmentaja puhui tarpeiden tyydyttymisestä. Siitä miten ihmisten perustarpeet jäävät tyydyttymättä ja siksi haetaan asioilta jotain aivan muutakuin mitä pitäisi. Kuinka moni esimerkiksi juo janoonsa? Juo siksi, että on janoinen? Juomisella täytetään jotakin aivan muuta tarvetta ja siksi itse juominen on sivuseikka. Vaikka minä juon kahvia päivän mittaan monta kupillista, mutta en siksi, että olisin janoinen, vaan siksi, että haluan tauon, haluan jutella ihmisten kanssa, haluan olla hetken rennosti, mitä milloinkin. Ja tarpeet vain muuttuvat, kun juoman koostumus vaihtuu. Mitkä varsinaiset tarpeet jäivät tyydyttymättä? Mitä tarpeita oikeasti yritetäänkään täyttää?
Valmentaja puhui perustarpeena läheisyydestä, lämmöstä, kosketuksesta ja seksistä. Ihminen, jolla jää nämä tarpeet tyydyttymättä, koittaa täyttää niitä sijaistoiminnoilla. Tunnistin itseni valmentajan puheesta. Haen töistä ja työkavereilta kumppanuuden tunnetta, jota ilman olen muuten. En pysty pitämään aina asioita asioina, vaan otan niitä henkilökohtaisesti. Juuri siitä syystä, että olen töissä täysin muista syistä kuin saadakseni rahaa elämiseen. Harrastuksenikin osittain ovat tällaisia, yhteiskunnallista vastuunkantoa siksi, että joku ehkä minulle tuntematon saisi lämpöä ja läheisyyden kokemusta. Välittämisen tunnetta. Kun itse olen ilman. Millainen ihminen olisin, jos nämä perustarpeet olisivat paremmin hallinnassa? Millaista elämä olisi, jos siinä olisi läheisyyttä, lämpöä, kosketusta ja seksiä?