Tänä viikonloppuna minulla on taas ollut vaikeuksia suhtautua mieheeni ymmärtäväisesti. Syy siihen on perjantai-illan oluen juominen ja siitä seurannut riitely lasten kanssa. Mies oli nukkunut viikolla huonosti, ilmeisesti tosi huonosti ja oli väsynyt. Väsynyt ja hieman humalassa, kuten niin usein ennenkin. Ja tässä tilassaan ei kestä lainkaan lasten ääniä, ei lasten riehakkuutta, ei normaalia vänkäilyä iltatoimissa, eikä varsinkaan sitä, että lapset roikkuvat minussa kiinni. Huutohan siitä tuli ja iso. Lopputulemana molemmat lapset itkivät hysteerisesti, minä pidin kumpaakin sylissä ja rauhoittelin samalla kun koitin saada miehen lähtemään alakertaan. Mikähän siinäkin on, että näissä tilanteussa mies jääräpäisesti haluaa, että asiat menevät hänen haluamallaan tavalla, vaikka siihen ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia? No tilanne saatiin rauhoitettua, mies pyytämään anteeksi ja lapset nukkumaan.
Tästä kuitenkin seurasi se, että lauantaina mies halusi kaiken menevän täydellisesti, niin kuin vain perheidyllissä voi. Yhteinen päiväretki, lounas ravintolassa, lasten kanssa kivaa tekemistä, ulkosaunan lämmitys. Yhtä onnea ja autuutta. Mies jopa halusi nukuttaa lapset. Lapset sen sijaan eivät pysy näin nopeiden käänteiden perässä, alkoivat itkeä ja halusivat vain ja ainoastaan äidin. Mies siitä tietenkin mököttämään. Hän tekee parhaansa, mikään ei kelpaa. Kiittämättömät lapset ja kiittämätön vaimo.
Sunnuntai onkin sitten mennyt vähän ontuen. Mies jaksaa yrittää perhe-elämää, lastenhoitoa ja kotitöitä aina hetken kerrallaan. Kohta on jo taas asettunut jonnekin tutkimaan puhelintaan ja viis veisaa mistään. Ei oma-aloitteisesti tartu työhön, pyydettäessä tekee, mutta kun mielenkiinto lopahtaa, niin jättää kesken. Ja minun vaihtoehtoni ovat joko tehdä keskeneräinen itse tai sanoa samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Alkaa olla minullakin jo pinna vähän tiukalla. Tule pian maanantai!