Pinnan alla

Taas on sellainen olo, että asioiden pitäisi olla toisin. Eilen kävin vanhassa kodissa hakemassa tavaroita ja samalla katsoin, että kaikki on kunnossa. Melkein tyhjissä huoneissa kiertely ei kyllä sovi minulle yhtään. Käynti itsessään vielä sujui, vaikka rintaa puristikin, mutta kotimatkalla autossa tuli taas itku. Onneksi olin yksin tai ehkä juuri siksi se itku tulikin. Siinä syyspimeällä ajaessa tuli olo, että haluaisin vain olla yksin. Yksin. Minä. Tietenkin rakastan lapsiani yli kaiken, mutta nyt tarvitsisin yksin olemista.

Kotona on jotenkin sopeuduttu arkeen. Päivät menevät näennäisesti eteenpäin kohtuullisen vaivattomasti. Miehellä näyttäisi olevan innostusta tehdä kotitöitä, kun ne eivät vaadi suuria ponnistuksia, eivätkä ole kestoltaan kovin pitkiä. Roskapussi siis siirtyy roskakatokseen kohtuullisella pyytämisellä ja tiskitkin puhdistuvat aina toisinaan. Näin alkuvaiheessa ainakin siis näyttäisi se teoriani olleen oikea, että kun työtä täällä uudessa on vähemmän, eikä sellaisia ns. miesten töitä ole juuri laisinkaan, töiden kanssa pärjätään paremmin. Mies näyttää pitävän kaupunkiympäristöstä niin paljon enemmän, että lähtee omatoimisesti lasten kanssa ulos useinkin.

Mutta en minä tätä halunnut. Vaivatonta kotia kaupungissa. Enkä sitä, että arki kuluu näennäisesti hyvin. Olisin halunnut ihan jotain muuta. Tunteen paloa ja sitoutumista. Samaan suuntaan katsomista yhdessä. Kumppanuutta. Eihän tämä muuttaminen suhteen perusongelmia ratkaise, vaikka ongelmien ulostulot ovatkin vähentyneet. Kytevät ne kuitenkin. Voi tätä elämää.