maanantai 6. helmikuuta 2012

Palkokasvi sieraimessa heti aamulla

Perinteinen "herne nenässä"-efekti tuli heti aamulla. Eihän joka päivä edes juuri hermostuta, mutta joskus vaan ei jaksa. Eilen illalla katsoin presidentinvaalien vaalijorinoita, vaikka tulos oli selvä heti ennakkoäänillä. Että turhaan sitä tuli katsottua, mutta kuuntelin kiitospuheet ja spekulaatiot. Olin siis aamulla jo lähtökohtaisesti väsynyt, kun lauantai-iltanakin tuli valvottua. Täysin poikkeuksellista minulle, että valvon iltaisin ja varsinkin kahtena iltana peräkkäin. Esikoinen heräsi normiaikaan kuudelta ja minä hänen kanssaan. Herätin kuopusta ja miestä varttia vaille seitsemän. Kuopus heräsinkin. Itkun kanssa. Mies ei. Herätin miestä uudelleen vähän ennen seitsemää. Pää nousi. Nukkui takaisin. Heräin miestä uudelleen seitsemän aikaan. Puhetta tuli, mutta nukkui uudelleen. Herätin miestä vähän jälkeen seitsemän. Siinä vaiheessa meni se herne sinne nenään. Että mikä ihmeen murrosikäinen-äiti -keskustelu meillä on menossa? Minun vastuullaniko se on, että herääkö mies vai ei?

Jokainen arkiaamu meillä on sama tilanne. Minä huolehdin lapset ja miehen ylös ja päivävaatteisiin. Katson, että lähdetään ajallaan ja että kaikki tarpeellinen on mukana. Nalle, vaihtovaatteet, miehelle kännykkä ja lompakko, avaimet. Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta tähän se on taas valunut. Minä ja lapset, joista kaksi alle kouluikäistä ja yksi alle nelikymppinen... Ehkä tämä liittyy eilisiin pohdintoihin. Moni asia on lakannut vaivaamasta minua. Monessakaan asiassa ei ole tullut muutosta, mutta ne eivät enää haittaa minua. Annan olla ja elän sen kanssa, mihin olen joutunut. Mutta eilen tuli pohdittua sitä, että mitä minulle naisena voisi tällä elämällä olla tarjottavana? Tätäkö?