Asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät

Vuodatus on blogipalvelun nimi ja siihen tarkoitukseen olen sitä käyttänyt. Vuodattanut tänne kaikki ne murheet, joille ei löydy muuta paikkaa. Itkenyt huonot hetkeni, surkeuteni, pahan oloni. Iloisiin asioihin on muitakin foorumeita. Blogista on siis saattanut saada kuvan, että elämäni on yhtä suurta virhettä. Kokonaan mätä ja onneton. Että elämäni on kamppailua päivästä toiseen ja että lastenkin elämä on. Että olen asettanut lapset suureen vaaraan ja heidän elämänsä on menossa hyvää vauhtia kohti katastrofia. Näin ainakin näyttäisi viime päivien kommentoijien mielestä olevan tilanne.

Mutta huoli pois. Iloisia hetkiä on meidänkin elämässä paljon. Suurin osa päivistä on aivan tavallista lapsiperheen elämää. Kukaan ei juopottele, kukaan ei huuda ja riitele. Lapsilla on ruokaa mahassa ja puhtaita vaatteita päällä. Lapsia pidetään sylissä ja nukutetaan vieressä. Leikitään leikkejä. Kenelläkään ei ole hätää. Vaikka kulisseja pidetään yllä parisuhteen tilasta, on silti haettu apua. Perheneuvojalla on käyty syksystä asti. Isomman lapsen käytösoireet on tutkittu psykologin toimesta ja diagnosoitu. Päiväkodissa on järjestetty erityislastentarhanopettajan johdolla tukitoimia. Isomman ongelmat eivät johdu kotioloista. Pienempi on aivan normaali, ikätasoisen lailla toimiva lapsi. Käyn töissä joka päivä ja tienaan perheelle elannon. Vaikka talousvaikeuksia ajoittain onkin, ei ole maksuhäiriömerkintöjä, eikä pikavippejä.

Se kuva, jonka täällä olen antanut, on elämäni yksi puoli. Se puoli, joka minua ahdistaa. Se toinen puoli on aivan tavallinen lapsiperhe-elämä, jossa sunnuntai-iltaisin syödään pannaria ja lauantaiaamuisin katsotaan pikkukakkosta. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Ei tältä toiselta puoleltakaan.