Jotain kun valitsee, niin jotain on pois.

Jotenkin olen alkanut tottua ajatukseen ja kai jollakin tapaa hyväksymäänkin sen, että pitää itse valita ne hetket, joissa on valmis kompromisseihin. Että aina ei ole pakko, aina ei tarvitse edes harkita. Mutta silloin täytyy olla valmis niihin seurauksiin, joita tulee. Tämä liittyy huomioon, jonka tein miehistä. Olen aina ollut itsellinen. Siis itsenäinen ihminen, jolla on oma koti ja joka elättää itsenä (ja perheensä). Päättää itse omista asioistaan. Kantaa vastuunsa.Tekee päätöksiä yksin.  Niistä en varmastikaan olisi kovin helposti valmis kompromisseihin. Jos haluaisin miehen, joka on samanlainen, niin tulisiko siitä törmäys? Jos kumpikin päättäisi itse omista asioistaan, tulisiko yhteistä?

Jos ja kun joku päivä perheeni lähipiiri on minä ja lapset, vain me kolme. Niin ei silloin siihen helpolla neljättä mahtuisi. Ja jos jostain syystä mahtuisikin, en omasta kodista luopuisi. Jos rinnalla olevakaan ei omastaan luopuisi, ei tuli yhteistä. Jos taas rinnalla olisi joku, joka omastaan luopuisi, niin voisinko häntä kunnioittaa? Pitäisinkö heikkona? Ohjailtavana? Tahdottomana?