torstai 23. elokuuta 2012

Elämä on aaltoja


Olen tullut siihen tulokseen, että elämä on aaltoja. Ainakin minun elämäni. Välillä on vaihe, että tuntee olevansa myrskyssä ja välillä on suvantovaihe. Useimmiten käy pieni aallokko, jonka kanssa pärjää, kun ei ole kasvot vasten aaltoja ja suu auki. Jos siis muistaa olla varuillaan ja skarppina. Harvemmin on niin tyyntä, että voisi kellua veden päällä vailla huolen häivää.

Tuntuu, että olen taas kelluskellut viime aikoina. Aallot ovat olleet pieniä. Kerrassaan pieniä tänä kesänä. Melkein tyyntä. Näyttäisi kuitenkin, että syksyn tullen allot ovat voimistumaan päin. Kohta täytyy muistaa kääntää katse pois ja varoa, ettei vesi mene nenään. Kuvaannollisesti siis. Oikeasti en ole uinut koko kesänä.

Olin tuossa alkukuusta jo kovasti sitä mieltä, että parisuhdekriisi on ohi. Ehkä on laantunut rauhaisaan vaiheeseen, mutta ohi ei ole. Ei mitään niin vakavaa, mutta pieniä merkkejä siellä ja täällä, että vaikka minä kuinka yrittäisin, vaikka kuinka tekisin osani, vaikka kuinka keskustelisin, niin mies ei ole halukas tekemään sitä kaikkea omaa osaansa, joka hänen kuuluisi. Ei parisuhteen hoidosta, ei kotitöistä, ei elämän järjestelyistä, ei omista opinnoistaan. Toisina päivinä on hyvinkin kelpo mies. Toisina päivinä vanha elämä näyttäytyy: monen päivän tissuttelu peräkkäin, luvatut asiat, joita ei pidetä, tekemättömät työt, vastuunkantamattomuus, holtiton rahankäyttö. Kerta toisensa jälkeen käydään taas keskusteluja, että mitä on sovittu, mihin ollaan pyrkimässä, mutta sitten taas. Tuntuu, että päivä päivältä on taas lähempänä se hetki, kun minä en enää jaksa ottaa yksin vastuuta. Mitäs sitten?