Käytiin tänään pienemmän päiväkotikaverin synttäreillä. Siellä oli tuttuja kavereita päiväkodista vanhempineen, naapureita, sukulaisia ja muuta väkeä. Kivat synttärit, ei turhaa stressiä. Pahvilautasia siinä vaiheessa, kun varsinaiset olivat jo kaikki käytössä. Ihmisiä ovesta tulossa ja menossa. Saman kahvipöydän ääressä toisilleen tuntemattomia juttelemassa. Jäi hirmuisen hyvä mieli.
Mietin kotimatkalla, että kuka oikein olen? Millainen olisin, jos en olisi tällainen? Siis jos riisuisin kaikki naamiot, heittäisin itsestäni julkikuvan, unohtaisin tittelit ja asemat, en ajattelisi niin paljon toisten toiveita, vaan omiani, niin kuka olisin? Olisiko minunkin kotini avoin kulkeville, kakkua tarjolla pahvilautasilta? Naapureita ja kylänmiehiä ohikulkumatkalla? Muistan, kun joskus nuorempana niin oli. Sanoin tulijoille, että ottakaa vaan kuppia kaapista, etsikää istuinta. Ja nyt kaikkien kanssa sovitaan jokainen kulkeminen etukäteen. Keksitään tekosyitä, että miksi ei voida tavata. Ollaan väsyneitä. Olenko minä muuttunut? Vai maailma? Vai elänkö jonkun toisen elämää, enkä omaani?