Olen ollut eronneena yksinhuoltajana nyt kuukauden verran. Henkisesti eronnut olin jo paljon aiemmin, viimeistään varmaan tammi-helmikuusta, kun päätin erohakemuksen jättämisestä. En olisi jättänyt, jos en olisi ollut varma. Mutta siis fyysisesti olen ollut kuukauden. Käräjiltä ei ole tullut vielä mitään papereita, mutta ei sillä nyt niin väliä. Kela ilmoitti, että ei maksa minulle mitään ylimääräistä ennen kuin mies siirtää kirjansa pois tai ennen kuin maistraatti ne siirtää. Täytynee ilmoittaa miehelle, että joko hän itse siirtää ne johonkin tai maistraatti kirjaa, että "ei asuntoa kotimaassa" ja sittenhän se hankalaksi menee.
Olen tehnyt muutamia huomioita tässä kuukauden aikana. Ihanaa on ollut, että kun aamulla jätän kodin siistiksi, se yhä töistä tullessa on sellainen. Auton avaimet eivät ole olleet hukassa yhtään kertaa. Ruokalasku on pienentynyt huomattavasti, samoin pyykin määrä. Sen sijaan tiskikone tyhjenee yhä huonosti ja astioita kertyy tiskipöydälle. Lapset ovat molemmat olleet pikkuisen kipeitä tässä kuukauden aikana. Silloin olisi miehestä ollut apua, olisi voinut keskittyä siihen kipeään. Nyt pitää vain revetä ja koittaa saada asiat hoidetuksi. Lastenhoitoapuun nyt sinällään ei miespuolista tarvita, kuka vain aikuinen auttaisi siinä.
Olemmeko kaivanneet miestä? Emmepä juuri. Pienempi yksi ilta kyseli, että milloin se iskä oikein tulee takaisin, mutta eipä muuta. Itse en ole miestä kaivannut, tai siis en juuri tätä miestä, joka nyt on ex-aviomies. Eilen nimittäin teki mieli seksiä, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Tai vuosiin? Mutta siis ei ollut mitään miestä, joten ohihan se meni sekin. Kyllä täällä pärjätään.