Sellainen yö sitten taas tällä kertaa. Miehellä oli eilen hänen mittapuullaan huono päivä. Miehelle liikaa asioita, joista hän ei pidä. Siitä syystä tietenkin hän tarvitsi alkoholia. Siitä syystä lasten olisi pitänyt olla kuuliaisia hänelle ja kun eivät olleet, hän koki oikeudekseen saattaa molemmat hysteerisen huudon tilaan. Kasvatustarkoituksissa. Tottakai sain molemmat rauhoitettua ja nopeastikin ja episodi, jossa mies koitti saada isomman nöyrtymään siinä onnistumatta ja pienempi itkien puolusti isompaa, saatiin ohitettua. Kuitenkin ja tietenkin tästä seurasi kaksi asiaa: mies kuorsaa, kun on humalassa ja lapset ovat levottomia ja heräilevät, jos ovat olleet hysteerisiä. Nukuin lasten kanssa yhtä aikaa ja varmaankin neljän herätyksen jälkeen yhden aikaan miehen kuorsatessa en saanut enää unta. Nousin sitten ylös jossakin vaiheessa.
Olen viettänyt yötäni lukemalla blogeja ja tekemällä itse apu -testejä. Yhden mukaan en ole riippuvainen laisinkaan, sen sijaan haen niin kipeästi hyväksyntää ja rakkautta, että käyttäydyn itselleni huonolla tavalla. Ilokseni luin yhtä blogia, jota olin lukenut viimeksi kesällä ja blogin kirjoittaja oli syksyn aikan löytänyt onnen. Kuvaili monissa postauksissa monin sanankääntein miehen ihanuutta. Läheisyyttä ja lämpöä. Miehen tuntua ja tuoksua. Yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen niin kateellinen, vaikka tietenkin myös iloinen hänen puolestaan. Mutta silti niin kateellinen.
Taas olen kai riidellyt bonusmiehenkin kanssa. En tiedä riitelinkö. Ensin sanoin hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä asiassa, josta hän ei pyytänyt neuvoa, vaan tukea. Sitten pyysin anteeksi. Sitten olin sitä mieltä, että meidän suhteessamme on ongelmia, joiden ratkaisuun ei voi päästä niistä puhumatta. Jota bonusmies ei halua tehdä. Näin ollen kai taas minä yhtä aikaa koitan vetää häntä lähelleni saadakseni tuntea itseni hyväksytyksi ja samalla työnnän häntä pois, koska luulen, että hän ei minua kuitenkaan hyväksy. Koitan ratkaista bonusmiehen ongelmat, joita hän ei minun halua ratkaisevan, jotta hän pitäisi minua merkityksellisenä. Tekojeni takia, ei minun itseni takia.
Viime aikoina olen taas joka päivä miettinyt eroa. Avioerohakemuslomake on jo hyvinkin tutun näköinen. Silti en saa sitä aikaan. Pelkään kai yksinäisyyttä, vaikka viihdyn yksin ja olen kantanut vastuun lähes yksin tähänkin asti. Silti jostakin syystä yksin jääminen pelottaa. En tiedä miksi.
Tänään on kuitenkin perjantai. Työpäivä. Kohta keitän kahvit ja lähden työpaikalle ratkomaan niitä ongelmia. Koitan tehdä hyviä ja merkityksellisiä päätöksiä, jotta asiat menisivät töissä paremmin kuin ennen ja setvin muutamat kriisinpoikaset, että väki voi viettää viikonloppunsa työasioita murehtimatta. Joskus mietin, että vaadinko itseltäni liikaa?