Siskoni arveli, että olen masentunut. Arveli sitä kovin varovasti ja anteeksipyydellen. Tiesi, että minun käsitykseni masentuneesta on ihminen, joka on surullinen, itkeskelee, ei jaksa välittää mistään, eikä jaksa tehdä mitään. Että minä en ole missään tapauksessa masentunut, koska teen mielelläni töitä, olen useimmiten iloinen ja nauravainen ja välitän kovastikin monesta asiasta. Sisko yritti sanoa, että kyvyttömyys tehdä päätöksiä omasta elämästä ja jatkuvat univaikeudet saattavat nekin olla oire masennuksesta.
Nettihän on pullollaan erilaisia masennustestejä. Tein muutaman. Jokaisen mukaan olin jollakin tapaa masentunut tai ainakin hyvin pian aikeissa masentua. Käskettiin kokeilla testiä uudelleen toisena päivänä ja suunnata sitten lääkäriin. Ihan vain varalta, lääkäri sitten tekee diagnoosin, ei netti.
Testeissä oli kysymyksiä, joiden en olisi arvellut varsinaisesti liittyvän masennukseen. Asioita, jotka olivat minulle jotenkin arkipäiväisiä ja mielestäni luontaisia. Mutta onko sittenkin niin, että olen vain unohtanut toisenlaisen olon? Toisenlaisen tavan elää ja alkanut pitää epänormaalia normaalina?