Kun kirjoitin sitä kirjelmää lastenvalvojalle, kerroin myös meidän väliaikaisesta muutosta kaupunkiin ja talon laittamisesta myyntiin. Ja kuinka takaisin muutettuamme lupasin lapsille, että enää ei muuteta. Että nytkään en aio muuttaa. Minä ja lapset jäämme tähän.
Kirjelmästä tuli mieleen kaupungissa asumisen aikana lasten ikävöimät asiat. Yksi ja ehkä tärkein oli oma kiikku, joka on kiinni vaahteran oksassa. Kiikku on sellainen yhden köyden varassa oleva pyöreä. Tavalliset kiikutkin on, mutta niitä ei niin ollut ikävä. Tätä pyöreää vaahterassa oli. Se oli silloin vielä isomman kiikku. Pienempi ei pysynyt siinä. Nyt jo pysyy. Isompi puhui usein siitä kiikusta. Piirsi paperille kaupunkikodin keittiössä kuvan siitä kiikusta. Ja kun muutimme takaisin kotiin, oli isompi silmät kyynelissä siinä kiikussaan ja sanoi "Äiti, eihän me enää muuteta tästä." Ja minä lupasin, että ei. Molemmat kiikkuvat siinä kiikussa nytkin joka päivä.
Luin yksi päivä vanhoja tekstejä siitä kuinka ikävä minullakin oli tähän taloon. Itkin tyhjissä huoneissa. Kaipasin raparperejäni. Tulia uuneissa. Enkä todellakaan aio muuttaa. Mies muuttaa. Ja sen minkä se maksaa, se maksaa.