Huomaan, että suhtaudun nykyään asioihin huomattavasti suuremmalla lempeydellä kuin vielä jokin aika sitten. Miehen epämääräinen käytös ei niin ärsytä, kun tiedän etten joudu sitä loputtomiin katsomaan. Lasten sinkoilut ja riitelyt eivät saa niin hermostumaan, kun tiedän, että rauhallisempi arki odottaa minua pian. Kaikki hyvä on ihan kohta minun, kun jaksan vielä hetken ja kunhan rämmin viimeisten esteiden, ehkä pahojenkin, yli. Sitten se helpottaa. Ohi on. Palkinto odottaa. Minun ja lasten oma elämä. Se elämä, johon kuuluu rauhalliset hetket, paljon rakkautta, äidin kainalo aina haluaville. Meidän menot, meidän valinnat. Ja varmaankin myös se kissa, josta on ahkerasti taas keskusteltu.
Tiedänhän minä, että ei elämä muutu onneksi siitä, että mies muuttaa. Kiroilen vielä myöhemmin, että tässäkin olisi miehestä ollut apua. Sen turvaverkon puuttuessa olen täysin sidottu lapsiini. Tietenkin lempeästi ja pehmeästi, omasta halusta, mutta kuitenkin. Yksin kaikki on kuitenkin yksin kaikki. Mutta nyt en mieti sitä, vaan mietin vain tulevaa. Palkinto odottaa. Jaksan kyllä!