lauantai 21. toukokuuta 2011

Yksinäisyydestä


Olen lukenut paljon toisten eroblogeja. Paljon sanoja yksinäisyydestä. Melkein riippumatta siitä, oliko eron syy kirjoittajassa vai siinä toisessa, erosta seurauksena on yksinäisyys. On ikävä toisen ihmisen läheisyyttä ja lämpöä, toisen ihmisen kanssa jaettua arkea. Ihmistä ei ilmeisimmin ole luotu yksin olemaan, koska vaikuttaa että huononkin liiton jälkeen yksinäisyys tuntuu pahalta. Näitä luettuani ymmärrän ehkä paremmin niitäkin, jotka eivät ole parisuhteeseen päätyneet ja kokevat siitä yksinäisyyttä. Monissa eroblogeissa vaikeankin liiton ja vaikeankin eron jälkeen aika pian alkaa mielessä orastaa ajatus uudesta parisuhteesta. Toisesta ihmisestä siinä vieressä.


Toinen asia on parisuhteen yksinäisyys. Se, kun toinen on tässä samassa talossa fyysisesti, mutta silti olen yksinäinen. Kun ei ole yhteistä puhuttavaa, paitsi se, mitä laitetaan ruuaksi tai mitä tuodaan kaupasta. Ei ole yhteistä ymmärrystä arjen kulusta eikä varsinkaan pyhien. Ei ole yhteistä ymmärrystä maailman asioista, ei edes oman kaupungin. Kun ei koe, että toinen olisi kiinnostunut samoista asioista. Toinen ei ymmärrä edes useimmiten mistä puhun. Ei ole yhteyttä, ei sanatonta eikä sanallista. Kun päivät valuvat toisensa perään, eikä kohtaamisia tule. Hetkittäiset yhteyden hetket jaksavat kannatella taas jonkin matkaa. Ne hetket, kun koki, että toinen ehkä sittenkin ymmärsi ja oli samaa mieltä jostakin isommasta asiasta kuin päivällisestä. Niitä hetkiä on viime aikoina vain ollut kovin vähän.Ja näiden henkisesti kaukana olleiden päivien lisäksi ne kaikki päivät, kun se fyysinenkin kohtaaminen on jäänyt väliin. Kun on nukuttu eri kerroksissa, herätty ja menty nukkumaan eri aikoina, kohdattu päivä erikseen. Ehkä nähty ruokapöydässä, istuttu siinä puhumattomina. Vaihdettu lapset kuin viestikapulat hoitajalta toiselle.


Mutta onko sittenkin näiden kohtaamattomien päivien jälkeen parempi, että vieressä on joku. Ihan kuka vaan. Joku. Ettei ole yksin?