perjantai 20. toukokuuta 2011

Lasten logiikkaa


Lapset on kyllä hienoja otuksia. Omat varsinkin. Tänään suuri hetki oli kastelukannujen esiinottaminen ja nokkosten kastelu. Tietysti. Mikäpäs sen hienompaa kuin pihamaalla olla tärkeissä töissä äidin apuna ja luonnon luomia kastella. Yritin kyllä ohjailla toimitusta kohti jotain istutettua, mutta ei; nokkoset kaikessa herttaisuudessaan vetivät puoleensa. Yleensäkin lasten mielestä sellainen, jonka minä ohittaisin, nousee yllättävän tärkeäksi. Ja näin minäkin pääsen osalliseksi siitä, josta muuten olisin ollut osaton.


Pienempi pitää kivistä. Kivethän ovatkin hienoja. Erityisesti niistä kivistä, joissa on jotain vähän kiiltävää, koska ne ovat timantteja (kyseessä neiti-ihminen). Tästä aina muistuukin mieleeni oman lapsuuteni leikki jalokivikaupassa, siis sellaisella kalliolla, josta mureni kiiltävää kiveä. Voi miten montaa herttuatarta siellä palveltiin! Sisareni oli yleensä tämä tärkeä ostaja, kuka milloinkin. Poikakin pitää kivistä, mutta yleensä niitä heitetään. Mitä kauemmas, sen parempi. Tai jos heitellään järven rannassa, niin mitä isompi molskahdus ja veden loiske, sen parempi. Ja heitän niitä kiviä minäkin. Veden pinnan särkyminen ja säännölliset renkaat ovat jotenkin kauniita ja rauhoittavia. Lapsilta voi oppia monenlaista, kuten iloa pienistä asioista.