Riitely ei ole lainkaan mukavaa. Joskus, joskus harvoin, riitelyllä saadaan tässä talossa aikaa jotakin muutosta parempaan. Riitelyn voisi siis katsoa olevan rakentavaa. Yleensä vain kuulee sanoja, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Vaikka toinen sanoo jälkeenpäin, että en minä tarkoittanut, niin siltikin ne jäävät mieleen. Vaivaavat siellä. Tulehduttavat entisestään jo tulehtunutta.
Kai se on riidan hetkellä helppo lyödä sellaisella aseella, jonka tietää uppoavan. Sanoo sellaisia asioita, joista tietää toisen pahoittavan mielensä. Ja pahoittuuhan se, mutta yleensä vain kovin pitkäksi aikaa. Ei ehdi seuraavaan kertaan mennessä edes parantua. Oliko riidat joskus ennen erilaisia? Ainakin ne sovittiin. Lämpimästi. Pyydeltiin moneen kertaan anteeksi koko riitaa. Oltiin aidosti pahoillaan. Nyt tulee vain ohimennen heitetty "no anteeksi", jos sitäkään. Tuntuu, että se anteeksipyyntökin on kauppatavaraa. Minä pyydän anteeksi, jos sinä vastineeksi teet jotain muuta. Kumpikin saa jotain mitä haluaa.
Riidan aiheilla ei yleensä liene juuri merkitystä. Riidat alkavat jostakin, joka nyppii ja riidan aihe kehittyy ja kehittyy, kunnes kasvaa niin suureksi, että pullahtaa ilmaan. Ja sitten se jo yleensä on menoa. Kai siihen riitaan aina kaksi tarvitaan. Ei yksin voi riidellä. Kyllä pitää peiliin katsoa, tietenkin. Mutta mitä silti on tapahtunut, kun halu olla toiselle hyvä on hävinnyt?