Olin tänään tilaisuudessa, jossa minua kehuttiin kaikkien kuullen, käteltiin, annettiin tunnustusta, aplodeja. Väkeä oli yksi iso salillinen. Onneksi en ollut ainoa tilaisuudessa huomiota saanut, mutta kuitenkin olin eri asemassa kuin muut, eri asiasta. Jotkut varmaan pitävät huomiosta. Siitä, että kaikki katsovat. Että kehuvat. Ovat ylpeitä. Minua lähinnä kuitenkin nolostuttaa. Mieluiten olisin ollut menemättä, mutta samalla huomiota annettin minun kanssasi työskennelleille, ja halusin antaa heille hetkensä.
Mistähän se johtuu, että ei nauti huomiosta? Siis nautinhan minäkin huomiosta, mutta vain sellaisesta, jossa olen yksi porukasta. Jos minua koitetaan mitenkään nostaa toisista yli, hämmennyn heti suuresti. Nolostun. Enkä minä siis ole mitenkään hiljaisesta päästä, en mikään seinäkukkanen. Olen mielelläni äänessä ja esillä, mutta en itseni takia, vaan asioiden. Kasvaa kai tähänkin?