Aiemmin kirjoitin töissä meneillään olevasta suhteesta. En tiedä, onko suhde menossa johonkin suuntaan. Ehkä. Joka tapauksessa päivä päivältä se vaikuttaa minulle tärkeämmältä. Sehän taas ei ole minun kannaltani lainkaan hyvä asia, jos siitä ei kuitenkaan ole mitään koskaan tulossa. Itseni kannalta se todennäköisimmin kannattaisi lopettaa heti. Mitä pikimmiten. Ennenkuin se muuttuu liian tärkeäksi, jotta sen voisi unohtaa siinä vaiheessa, jos se unohdettavaksi päätyy. Mutta eihän ne ratkaisut niin helppoja koskaan ole.
Nyt asia tuli ajankohtaiseksi pohtia, kun tämä suhteen toinen osapuoli sairastui ja joutui sairaalaan. Loppujen lopuksi ei mitään ihan kamalan vakavaa, mutta kuitenkin niin, että olin jo hyvin huolissani. Tässä tilanteessahan minä en ole kukaan, nobody. En mitään. Siis en saanut tietää mitään, ennenkuin asianomainen itse oli siinä kunnossa, että saattoi jotain ilmoittaa. Tilanne oli peräti surkea, siis minun kannaltani. En voinut nukkua, kun olin huolissani. Eihän tässä tietenkään mitään järkeä olekaan, mutta eihän itselleen mitään voi. Jos huolettaa, niin huolettaa.
Pitääkö olla rohkea ja katsoa tie loppuun? Vai pitääkö pelata varman päälle ja olla heittäytymättä? Olenko valmis polttamaan siipeni? Ja päivä päivältä tipahdan korkeammalta. Mutta saattaahan ne siivet kantaakin...