keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Kuinka tiukassa on uskomus siihen, että instituutio on oikeassa?


Kävin esikoisen kanssa tänään neuvolan lääkärillä. Lähete saatiin neuvolan tädiltä jo aiemmin, pojan käytöksessä on jotain sellaista, jonka neuvolantäti haluaa diagnosoida. Hoitotäti on samaa mieltä. Ongelma on. Onhan poika villi, ei malta aina keskittyä, haluaa huomiota, mutta kuitenkin erittäin viisas ja järkevä pieni mies. Kuuntelee selityksiä ja ymmärtää, vaikka ei aina otakaan opikseen. Keskittyy hyvinkin, kun on kiinnostavaa tekemistä. Pomottaa kyllä muita, luulee aina olevansa oikeassa, sanoo vastaan, mutta näissä on tullut vain äitiinsä. Onnettomat geenit.


Mutta otsikon kysymykseen. Kun viisivuotisneuvolasta lähete saatiin lääkärille, mietin jo silloin kovasti sitä, että kuinka paljon uskon siihen, että neuvola pikaisen käynnin perusteella osaisi sanoa mitään pojastani. Että kuinka paljon minun pitää laittaa painoa neuvolantädin sanoille? En pidä koko tädistä. Minusta hän ei ymmärrä lapsia, ei osaa ottaa tilanteita haltuunsa, ei ehkä ole ammattitaidoton, mutta perin kokematon. Toinen asia on hoitotäti ja hoitotädin lausunto pojasta. Hoitotäti on kyllä kokenut ammattilainen, mutta joutunut pojan kanssa negatiiviseen kierteeseen jo aikaa sitten. Ryhmässä on liikaa pieniä, jotka vievät kaiken huomion ja joiden ehdoilla leikit leikitään. Kyllä kai kuka tahansa järkevä nuori mies protestoi! Ja niin tulee lausunto: käyttäytymisessä ongelmia.


Tänään siis oltiin siellä neuvolanlääkärillä. Erittäin viisas ja kokenut lastenlääkäri, lempeä ja ymmärtäväinen. Arveli, että käytös saattaa hyvinkin johtua liian monesta pienestä hoitoryhmässä. Että ei kaikkea tarvitse diagnosoida, toiset ovat vilkkaampia, luonteet ovat reippaampia. Että syksyllä, kun siirrytään päiväkotiin, saattaa tilanne samanikäisten kanssa aivan muuttua. Että tehdään nyt vähän testejä, käydään puheterapeutilla, arvellaan sitten uudelleen, katsotaan syksymmällä. Ja tämä kaikki samalla, kun pojan käytös meinasi mennä ihan käsistä...


Kotimatkalla minulta meinasi päästä itku ja ehkä vähän pääsikin. En tiedä, että tuliko se siitä, että lääkäri oli niin lempeä Vai siitä, että neuvolantäti ja hoitotäti yhdessä olivat saaneet minut jo melkein uskomaan, että pojassa on oikeasti jotain vikaa. Vai siitä, että jos pojassa ei olekaan vikaa, niin olenko minä huono äiti, kun käytös kuitenkin on usein aika huonoa. Vai siitä, että joku otti asian hoitoonsa ja se selvitetään, tuli mikä tulos tuli. En tiedä.