Elämä ja suru

Luin tänä aamuna blogeja, joissa surtiin. Läheisten menetystä joko kuolemalle tai erolle. Surtiin yksinäisyyttä, pohjatonta ikävää, pahaa oloa. Minunkin tuli paha mieli siitä kaikesta pahasta mielestä, mikä blogeista välittyi. Olisin halunnut rohkaista, mutta miten kukaan sellainen, joka ei itse sure, voi olla olla surevalle tukena? Yleensäkin ottaen, voiko kukaan tukea toista, jos ei tiedä, mitä toinen kokee? En tiedä. Ehkä voi. Ehkä pelkkä läsnäolo auttaa.

Blogeja lukiessa tuli taas mieleeni aiempikin ajatus, että onko minulla oikeutta olla tyytymätön elämääni, kun joillakin on paljon huonommin. Onko oikeutta valittaa, jos asiat eivät ole pohjattoman huonosti? Onko oikeutta olla vailla jotain muuta, jos toisilla ei ole mitään?

Eilinen sitten kuitenkin kääntyi meidän perheessä jonkunasteisen kriisin puolelle. Mies olisi kai tarvinnut lempeää puhetta ja läheisyyttä, minä en halunnut.  Kai minä olin väsynyt ja siksi en jaksanut. Tai muuten vain en halunnut. Mitä enemmän mies läheisyyttä kerjäsi, sitä kauemmas menin. Hermostuin jo pienistäkin. Olisin halunnut olla rauhassa. Onko ihmisellä oikeus haluta olla rauhassa, jos parisuhteeseen on ryhtynyt? Pilaanko lastenkin viikonlopun, kun en osaa joustaa riittävästi? Kuinka paljon lapset ylipäätään ymmärtävät tästä koko asiasta? Ahdistaa. Onneksi mies nukkuu nyt, on vielä hetki aikaa koota itseään.