perjantai 6. huhtikuuta 2012

Koti

Tänään menossa on siivouspäivä. Vaikka sanotaan, että pyhätyöllä ei ole siunausta, siis toisin sanoen, että pyhäpäivinä ei pitäisi töitä tehdä, niin siltikin juuri tänä pitkänäperjantaina minä siivoan. Yleensä siivoan lauantaisin. Viikolla on aina niin väsynyt ja aikaa on niin vähän, että ensimmäinen vapaa on siivouspäivä. Pidän siististä kodista, mutta lapsiperheessä se siisteys kestää vain hetken. Kestää kuitenkin sen hetken.

Tänään siivous on tavallista perusteellisempi, koska ensi viikonloppuna on esikoisen syntymäpäiväjuhlat. Lattioista ei niin väliä, mutta ne epämääräiset kasat, läjät ja laatikot pitäisi piilottaa jonnekin. Vieläkin on sellaisia laatikoita nurkissa, jotka on muutosta purkamatta. Ne pitäisi nyt purkaa tai piilottaa. Ehkä mieluummin piilottaa. Kun kutsuu kotiinsa itselleen vieraita ihmisiä, on aina sellainen olo, että koti luo sen mielikuvan millainen olen. Ei se, mitä olen tehnyt tai sanonut, vaan se, miltä kotini näyttää. Kodista ne vieraat ihmiset tekevät päätelmänsä ammatistani, tulotasostani, onneni määrästä, lasten onnen määrästä, harrastuksistani, elämästäni.

Tämä koti on väliaikainen. Ei mitenkään rakkaudella valittu, vaan tilapäinen paikka elämän juoksussa. Hetken asunto kahden kodin välissä. Tietenkin sitä tekee kotinsa itsensä näköiseksi, mutta kaupungin vuokra-asunto rajoittaa sitä oman näköistä elämää. Jotain aina voi tehdä,  lattioilla on ne omat räsymatot, huonekaluina ne monessa kodissa kuljetetut. Keittiössä puusohva, eteisessä papan tekemä tuoli, lasten eteisjakkarana ensimmäisen oman talon vanha saunanjakkara siniseksi maalattuna. Seinillä ei ole juuri mitään lasten piirustuksia lukuunottamatta, laittaisinkohan? Kirjapinot ojennukseen, pölyt pois, rumat tavarat laatikkoon. Tervetuloa vaan, vieraat ihmiset.