tiistai 3. huhtikuuta 2012

Aika kuluu

Torstaina on esikoisella syntymäpäivä. Kokonaiset kuusi vuotta tulee täyteen. Syksyllä eskariin. Iso poika. Miten se tuntuu, että siitä ei ole kuin hetki, kun lapsi syntyi? Miten niin elävästi vielä muistan sen kaiken ihmettelyn, mitä esikoisen saaminen sai aikaan. Tässäkö tämä nyt on? Miten tämän kanssa ollaan? Mikä on oikein ja mikä on väärin? Miksi se itkee? Mihin sattuu? Miksi se ei nuku? Ja nyt kohta eskariin.

Oikea ja väärä tapa hoitaa lasta ovat joillekin kovin selviä. Mutta mikä yhdelle perheelle tai yhdelle lapselle on hyvä, ei välttämättä ole hyvä toiselle. Minun tapani pitää lapsia lähellä, samassa sängyssä ja kantoliinassa, oli osin pakon sanelemaa. Kun lapsi ei siellä omassaan nukkunut, niin pääsin vähemmällä, kun pidin vieressä. Varsinkin, kun jouduin yöherätykset yksin hoitamaan. Olisi se siellä omassaankin saanut olla, vaan kun ei ollut. Kantoliina oli helpompi ottaa kaupunkireissulle, kuin koittaa ahtaa vaunut auton perään. Helpompi sekin. Pakko oli keittää itse kasvissoseet ja muut, kun melkein kaikissa valmiissa oli porkkanaa, jolle poika oli pienenä yliherkkä. Minkäs teet. Imetys ei kuitenkaan onnistunut, niinkuin suositus on, vaikka mitä koitin. Osa äideistä tuomitsi sitten, että olen huono äiti, kun en imetä. Niinkuin olisi vain yksi oikea malli olla äiti ja jos siihen muottiin ei mahdu, ei ole mitään. Miten äitiys onkin sellainen asia, joka niin helposti tunteita kuohuttaa?

Nyt tuttujen äitien kanssa on keskustelua siitä, että pitääkö lapsella olla harrastuksia? Voiko kasvaa täyspäinen lapsi ilman ohjattua harrastusta ja olenko huono äiti, jos en sellaista lapselleni hanki? Onko se välttämätön edellytys nykyään? Harrastus? Itse harrastin pienenä vaikka mitä, mutta itse aina harrastukseni hommasin ja itse sinne menin. En siis niin kovin pieni enää ollut. Koululainen jo kovasti.  Mutta onko ajat muuttuneet? Miten tätä äitiyttä oikein pitäisi suorittaa?