perjantai 29. heinäkuuta 2011

Pitää kovettaa mielensä


Tänään siivosin jo muuttoa ajatellen yhtä kaapistoa, jossa on sekalaisia kertymiä. Valokuvia, pieniä tavaroita, kortteja, kangaskokeiluja, kaikenlaista. Siellä oli ainakin kolme laatikkoa, joihin olin kerännyt muistoja.

Ensimmäisen laatikko oli punainen. Siinä oli selvästikin muistoja lapsuuskodin ajalta ja opiskeluajoilta. Ensimmäinen verenluovutuskortti (pahvinen), järjestysmieskortti, joka antoi oikeuden valvoa järjestystä xx nuorisoseuran tapahtumissa (joissa miehet kävivät omilla pulloillaan metsikössä ja mitään ei koskaan tapahtunut), palmikoitu letti omaa tukkaani (milloinkahan se oli katkaistu), vanha ruosteinen iso avain (mihinkähän se käy, muistaakseni löysin sen siskon kanssa metsästä) ja sitten laatikossa oli pieneen pussiin säilöttynä Suomen markkoja. Ihan muistona vaan. Oli siellä paljon muutakin.

Toinen laatikko oli vanha kenkälaatikko, jonka olin maalannut turkoosiksi. Sitä piti kiinni oranssi matonkude. Tässä laatikossa oli valokuvia. Olin joskus niputtanut ne kirjekuoriin ja merkinnyt kuorten päälle, että mitä kuori sisältää. Oli kuvia omista töistä opiskeluajoilta, kuvia koirasta (joka minulla oli ensimmäisen pitkän suhteeni kanssa), kummilasten kuvia, ystävien hääkuvia ja hääkutsuja, kuvia matkoilta. Monenlaisia kuvia.

Kolmas laatikko oli musta ja siinä oli muistoja vähän lähempää. Oma hääkuva (niin, ei ole missään esillä, eikä minulla ole edes vihkisormusta) ja hääpäivän kuvia (ihan vaan kahdestaan oltiin, ei juhlittu, kuohuvaa sentään oli), kuvia häämatkalta Norjaan, kuopuksen ultraäänikuvat. Kaikkea sellaista.

Varsinkin niitä häämatkakuvia katsellessa tuli olo, että eikö mitään ole tehtävissä? Näinkö tässä nyt käy? Nyt on pakko kovettaa mielensä, kun on päässyt näinkin pitkälle. Mikään ei tule muuttumaan, mitään ei tule tapahtumaan. Paha mieli tulee varmasti. Joka tapauksessa. Kai niitä kuvia taas kestää joskus katsoa, vuosien päästä.